Helpottavaa nähdä sellainenkin näyttelijäjärkäle kuin Anthony Hopkins taas vaihteeksi huippuohjaajan täysosumassa – vaikkei James Gray olekaan saanut Suomessa sellaista asemaa, että tämäkään viime vuoden Cannes-kilpailija olisi meille asti normaaliohjelmistoon yltänyt. Siitä huolimatta, että Hopkinsin näyttelijäsuoritus viisaana isoisänä on hänen charmikkaimpiaan.
Armageddon Timen kasvutarina perustuu löyhästi Grayn omiin kokemuksiin koulupoikana vuonna 1980, New Yorkin Queensissa (jossa vaikutti muuan Trumpin suku). Ollaan Ronald Reaganin taitavasti hahmotellun presidenttikauden alussa. Graffin keskiluokkaisen, ukrainalaislähtöisen juutalaisperheen teini-ikää lähestyvä poika Paul ystävystyy koulussa mustan Johnnyn kanssa, joka tarvitsee suojaa köyhästä, rikkinäisestä kodistaan – vaikkei Graffeillakaan mene aina sopuisasti.
Gray ei suhtaudu aikakauteen helpon nostalgisesti kuvatessaan intiimisti perheen, naapureiden ja koulun arkea. Dariush Khondjin laajakangaskuvauksen värit ja varjot tuntuvat juuri oikeilta seuraamaan melankolisesti tätä epäoikeudenmukaisuuden sydäntä särkevää näytelmää. (TM)
Harva jo kolmekymmentä vuotta työskennellyt amerikkalainen ohjaaja on jäänyt saavutuksistaan huolimatta Suomessa niin varjoon kuin JAMES GRAY (s. 1969). Toki tämä venäjänjuutalaisten isovanhempien jälkeläinen joutui myös USA:ssa sivuraiteelle vain 24-vuotiaana valmistamansa sensaatiomaisen debyytin Pikku Odessa (1994) jälkeen. Mutta sellaiset teokset kuin poliisitrilleri Yö kuuluu meille (2007), pakkomielleromanssi Two Lovers (2008), tutkijaseikkailu Kadonnut kaupunki (2017) tai scifi Ad Astra (2019) riittävät todisteiksi merkittävistä, monipuolisista kyvyistä.