Siitä, mistä ei voi puhua, on tehtävä lauluja. Susanna Helken (Joutilaat, 2001) uusi dokumenttielokuva iskee ajan hermoon: hoitotyöntekijöiden ja hoidettavien arkeen. ”Lääkevirheitä. Koko päiväksi pyörätuoliin turvavöillä köytettyjä vanhuksia. Vainajia, jotka makaavat osastolla vuorokauden…”
Kaavin kuntalaiset seuraavat, kun kunnan hoivakoti ulkoistetaan yksityiselle: heitä huolestuttaa omaisten kohtalo. Helsingissä toteutetaan hoivakodin digiloikkaa: eläkeläiset pääsevät tutustumaan japanilaiseen robottiin. Sen on määrä toimia seurana vanhuksille. Kolmas tarinalinja kertoo puolestaan muistisairaiden parissa pitkään työskennelleen Tiinan elämästä. Hän odottaa lasta. Neljäs tarinalinja esittelee emeritaprofessori Marja Vaaraman.
Satiirisen, mutta kauniin lauluelokuvan hampaissa on vanhustenhoidon kriisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu: hoitajien taakka, uupumus ja yleistynyt paha olo, jota ei kuitenkaan saisi ilmaista. Armotonta menoa on ”Kalevankadun laulavan talonmiehen”, eli Sepi Kumpulaisen vuonna 1991 julkaisema kappale. Siitä tuli lama-Suomen hitti. Sepi nähdään elokuvan lopussa. (Joonas Nykänen)