Itseään selittelemätön, melko tarkalleen aktiiviuran puoliväliin sijoittuva Balthazar saattaa olla ohjaajansa vaikeatajuisin elokuva, jossa Bresson vie elliptisyyden äärimmilleen. Hevosrattaiden ja traktorien rauhattoman rinnakkaiselon merkitsemässä teollisessa murroksessa viaton luontokappale – omistajaa Tolstoin likaisen rahan tavoin kädestä toiseen vaihtava aasi – edustaa ”työkoneen” muinaisinta mallia. Luotetuksi ystäväkseen Balthazar saa Marien, jonka nuoruutta varjostavat sekä isän taloudelliset ongelmat että ääripäiksi määrittyvät kilpakosijat; liian kiltti Jacques ja miltei absoluuttista pahuutta tihkuva jenginjohtaja Gérard.
Moraalisesti häilyvien hahmojen täyttämästä ryhmäkuvasta kasvaa inhimillisten sikamaisuuksien katalogi, jossa kukin aasin isännistä symboloi yhtä perisyntiä. Rikosten, väkivallan ja kuoleman läsnäolo on jatkuvaa, ja risteävien tarinanlinjojen – jopa eriparisten tyylilajien – summasta syntyy tekijänsä siihen mennessä pessimistisin maailmantulkinta. Uskonnolliset allegoriat ja eläinsatujen perinne kohtaavat lakonisen toteavuuden ja rakenteisiin taiten kätketyn hiljaisen huumorin.
Julmuudessaankin aistivoimaisen kirkas, kompromissiton taideteos on täynnä muistoja ohjaajan lapsuudesta – ”maaseudusta, pelloista, puista ja eläimistä” – ja Bresson tunnusti itsekin luomuksensa henkilökohtaisuuden: ”Balthazar vaikuttaa minusta vapaimmalta tekemältäni elokuvalta, siltä, johon olen pannut eniten itsestäni.”
Lauri Timonen