HYVIN KÄYTETTY AIKA: MESTARILUOKKA JENNYN, MIKAN JA OLAFIN KANSSA

Jennifer Barkerin, Olaf Möllerin ja Mika Taanilan kuratoimassa kokonaisuudessa tarkastellaan ajan merkitystä kolmen erityyppisen elokuvan avulla. Barkerin esittelyssä Son of the White Mare, Möllerin Dialogue 20-40-60 ja Taanilan The Time Machine in Alphabetical Order.

 

Hyvin käytetty aika: Mestariluokka Jennyn, Mikan ja Olafin kanssa

Aika on vinkeimmillään nyrjähtäneenä. Tuon tilan tunnistaa hetkessä esimerkiksi silloin, kun viikingit antavat sähkökitaroiden ja lyömäsoitinten raikua ikään kuin Valhalla olisi tosiaan noussut, kuten näimme Bill Buttin KLF:n kappaleeseen America: What Time Is Love? (1992) ohjaamassa musiikkivideossa. Nyrjähtänyt aika on hauskaa ja luovaa aikaa – aikaa, jolloin mistään ei kannata lyödä vetoa, koska kaikki on mahdollista, aivan yhtäkkiä. Kyse on myyttien ja mytologian sfääreistä – maailmaamme koossa pitävien tarinoiden luomisesta.

Tuumimme, että sen sijaan, että kukin täyttäisi oman aikaslottinsa, voisimme tehdä jotain yhdessä – tiedostaen myös sen, että tämä ei ole elokuvaa vaan mikälie striimi, joka toimii ajallisesti eri tavalla kuin oikea festivaali esityspaikkoineen ja yleisöineen. Mika aloitti teoksella The Time Machine in Alphabetical Order, todella eriskummallisen humoristisella teoksella, jonka perusidea on järjestää aikajana uudelleen, aakkosjärjestykseen. Jokainen ruutu on tallella, ja silti tarina on toinen – vuoristorataseikkailu halki universumin, joka löytyy George Palin ohjaamasta elokuvasta Aikakone (1960). Animaatio- ja tehostetaituri Pal oli järjestänyt kohtalonsa uudelleen luopuessaan aiemmasta nimestään Marczincsak György Pál, eikä vierastanut itsekään muunteluleikkejä, mikä näkyy hänen viimeisestä elokuvahelmestään 7 Faces of Dr. Lao (1964).

Sitten Olaf heitti keitokseen Dialóg 20-40-60:in, joka on muunnelma teemasta muunnelma – ilman aleatorista runoutta (koska aakkostamispäätös on yhtä lailla arpapeliä kuin päätös siirtyä 00:00:00:sta 103:00:00:aan), mutta sisältäen runsaasti toistoa, kuten elämäkin. Simon & Garfunkelin The Boxerin (1969) sanoin: Now the years are rolling by me / They are rocking evenly / And I am older than I once was / And younger than I’ll be / But that’s not unusual / No, it isn’t strange / After changes upon changes / We are more or less the same.

Lopulta Jenny valitsi mukaan elokuvan vailla käsitteellistä perustaa, tietenkin animaation. Säkenöivä ja riemastuttava Fehérlófia on ylistyslaulu elokuvalle totaalisena innovaationa, vapaamittainen matka, jota kuljettavat aavistukset kohtalosta, tulevan toteuttamisesta, ennustuksen täyttämisestä.  Mainittakoon vielä, että hellimme matkamme runollista loppua. Matka alkaa unkarilaisen maanpaossa olevan taiteilijan teoksen versioinnilla, ja se päättyy luomukseen, jonka jokaisen ruudun rakensi suurella vaivalla joukko unkarilaisia. Tämän tahattoman yhteyden tajusimme vasta nyt. (Olaf Möller)

 

JENNIFER BARKER

Jennifer Barker (s. 1967) olisi ollut John Griersonille mielu­inen tuttavuus, sillä Barkerin kiinnostuksen kohteiden määrä heijastaa Griersonin ideaalia täydellisestä elokuvaohjaajasta: yhtä lailla niin dokumenttieloku­vien kuin animaatioidenkin kanssa kotonaan oleva tekijä. Barkerin kohdalla se tarkoittaa tätä: käsit­eltyään kaikenlaisia poliittisia narratiiveja fiktiosta dokument­tielokuviin vuonna 2012 julkai­stussa kirjassaan The Aesthetics of Antifascist Film: Radical Pro­jection (saatavissa nyt myös pehmeäkantisena!), Barker tutkii nyt seuraavaa kirjaansa varten var­haisten yhdysvaltalaisanimaatioiden vaikutusta maailman eri kolkissa – mitä suomalaiset, itä­valtalaiset, japanilaiset ja portu­galilaiset ymmärsivät Felix-kissasta (Felix the Cat) ja sen monista aika­laisista, miten näppäsimme nuo kuvat ja kertomukset itsellemme ja teimme niistä jotain omaa?

Sekä tutkimustyössään että kirjoittaes­saan Barker suuntaa mielellään sinne, missä ristiriitaisuudet ja vastaväitteet ovat rankkoja ja ki­ihkeitä: hän on tutkinut varhais­ta mustaa amerikkalaiselokuvaa, kirjoittanut varsinaisen päiväunelmaisen artikkelin perspektiivinkorjausvalokuvauksesta ja modernista flaneerauksesta (Tilt-Shift Flânerie: Miniature View, Globalscape) ja päästi Sodankylän ensimmäisessä mestariluokassaan (2017) valloilleen runsaudensarvellisen animoituja hahmoja, jonka pörröiset ja söpöt (vrt. huonosti käyttäytyvät kissanpennut ja funkyt tulilinnut!) saattavat hyvinkin osoittautua massojen seuraavaksi avantgar­deksi! (Olaf Möller)

 

OLAF MÖLLER

Olaf Möller on ehkä juhlituin soihdunkantaja siinä terävimmässä uudessa kansainvälisessä kriitikkopolvessa, joka on eri puolilla maailmaa vähitellen astunut “päivälehtikritiikin” rinnalle ja siitä ohikin. Hänen tekstejään ilmes­tyy kaikissa tasoissa, painettuina (useissa maailman tärkeimmissä elokuvalehdissä), netissä, elokuva­festivaalien (joiden arvostettu ideatykki ja karismaattinen “presen­ter” hän on) suurimmista moniin pieniin mutta painokkaisiin katalogeihin.

Möller on häikäise­vä elokuvakulttuurien ja etäisimpienkin maiden elokuvatuntija. Hänen asemapaikkansa on Köln, mutta siellä hän ehtii olla vain pienen määrän vuodenpäiviä: har­vinainen kyky sitoa yhteen eloku­van perinnettä (jonka hän tuntee loistavasti) ja uuden elokuvan vi­rikkeitä pitää hänet tien päällä – aina laivalla tai junassa – melkein herkeämättömästi.

Sodankyläs­sä Möller on saavuttanut kulttiaseman, ei vähiten siksi että hän johdattelee kiehtoviin kokonai­suuksiin, joita kukaan muu ei luul­tavasti ymmärtäisi nostaa esille. Aalto-ylipistossa Möller toimii elo­kuvan historian vierailevana opet­tajana. (Peter von Bagh)

 

MIKA TAANILA

Sodankylän kävijöille taatusti tuttua ohjaaja ja kuvataiteilija Mika Taanilaa (s. 1965) on mahdotonta lukita lokeroihin tai kategorioihin, koska hänen omaperäisten havain­tojensa villi kenttä ulottuu niin laajalle. Taanila tarkastelee teoksissaan dokumenttielokuvan, videotaiteen, avantgarden ja arkistomateriaali­en keinoin teknologisia utopioita ja tulevaisuudenvisioita, suorittaa eräänlaista media-arkeologista tut­kimustyötä ja kyseenalaistaa tois­tuvasti aistihavaintojemme rajat. Muotojen ja pintojen syvyydet ja salaisuudet saavat Taanilan käsit­telyssä uuden hahmon, konkretia ja materia kumartavat kohti abstrak­tia, kaoottinen muuttuu hullunku­riseksi, uhka purkautuu nauruksi ja päinvastoin.

Perinteinen elokuvamuoto on mm. mediataiteen valtionpalkin­nolla (2013) ja Art Fennicalla (2015) palkitulle, kansainvälisesti arvoste­tuimpiin suomalaisiin nykytaitei­lijoihin kuuluvalle Taanilalle vain yksi ilmaisun monista lähtökohdis­ta. 1990-luvulla hän ohjasi musiik­kivideoita Kauko Röyhkälle, 22-Pistepirkolle ja Circlelle ja hänen filmi- ja videoinstallaatioitaan on nähty gallerioissa ja taidemuseois­sa ympäri maailman. Avainteoksiin kuuluvat niin ikään Futuro – tule­vaisuuden olotila (1998), Tulevai­suus ei ole entisensä (2002), Optinen ääni (2005), Atomin paluu (2015) ja Mannerlaatta (2016). Taanilan toden ja fantasian ra­japinnoilla tanssivan, ajan suh­teellisuutta ja liikesuuntaa kyseenalaistavan innovatiivisen tuotannon ytimessä palataan toistuvasti ihmi­sen ja koneen välisiin suhteisiin ja teknologian haavoittuvaisuuteen. (Lauri Timonen)