Viime vuoden Locarnon elokuvajuhlilla ohjaajan ja päänäyttelijöiden pokkaama palkintohattutemppu lupaa hullaannuttavan katselukokemuksen. Useimmiten palkinnot eivät takaa elokuvan loistavuutta, mutta tässä tapauksessa ne viittaavat siihen, että ohjaaja on onnistunut luomaan turvallisen tilan, jossa näyttelijät voivat todella loistaa ja tutkia ajoittain hyvinkin arkaluontoisia teemoja.
I Have Electric Dreams kertoo äitinsä ja siskonsa kanssa asuvasta 16-vuotiaasta Evasta. Äiti haluaa remontoida talon, hankkiutua kissasta eroon ja aloittaa uuden luvun elämässään, mikä saa Evan haaveilemaan muutosta isänsä luo. Vaikka isä onkin rakas, muuttaminen ei ole helppoa, sillä elämässään eksyksissä oleva isä kamppailee vihanhallinnan ja äkillisten väkivallanpurkauksien kanssa.
Tuoksuilla, tekstuureilla ja katseilla luodaan unenomainen tunnelma, jossa päähenkilö käsittelee seksuaalista heräämistä ja väkivaltaista ympäristöään. Käsikirjoittaja-ohjaaja Maurel hallitsee editoinnin, äänisuunnittelun ja kuvauksen mestarillisesti, ja jokainen osa-alue toimii täydellisessä sopusoinnussa. Tuloksena on sekä runollinen että autenttinen todellisuus, jossa perheen kissakin tuntuu näyttelevän käsikirjoituksen mukaan.
Costaricalainen VALENTINA MAUREL (s. 1988) on noussut nopeasti yhdeksi maailmanelokuvan jännittävimmistä uusista tekijöistä. Maurel opiskeli elokuvaa Belgiassa, josta hänen lopputyönsä Paul est là (2017) voitti pääpalkinnon Cannesin Cinéfondation-opiskelijasarjassa. Seuraavassa työssään Maurel palasi costaricalaisille juurilleen nuoren tytön seksuaalista heräämistä tutkivalla lyhytelokuvalla Lucía en el limbo (2019), joka sai ensi-iltansa Cannesissa La semaine de la critique -sarjassa. Menestyneiden lyhytelokuvien jälkeen aistikas ja Locarnon elokuvajuhlilla palkittu debyyttielokuva I Have Electric Dreams jatkoi teemojen ja tyylin jalostamista ja on jälleen osoitus hänen nousujohteisesta lahjakkuudestaan.
Otto Kylmälä