IMPERIUMIN JÄTTEET

Ohjaaja: Friedrich Ermler

Maa: Neuvostoliitto

Vuosi: 1929

Kesto: 1.49

Kielet: välitekstit venäjäksi / tekstitys suomeksi ja englanniksi

Alkup. nimi: Oblomok imperii

Kategoria: ,

Friedrich Ermlerin maine ei ole liiemmälti kantautunut länteen, vaikka häntä arvostivat sellaiset tekijät kuin Eisenstein, Chaplin ja Pabst. Imperiumin jätteet (Oblomok imperii) on Ermlerin viimeinen mykkäelokuva, 1920-luvun neuvostoliittolaisen elokuvaestetiikan ja samalla aikakauden henkisen murroksen tilinpäätös, ja se kiersi aikanaan ”riemusaatossa pitkin Neuvosto-Venäjää ja länttä: Berliinissä yleisö osoitti seisten suosiotaan”. Nyt esitettävän 35 mm:n filmikopion säestävät musiikin tehnyt Stephen Horne ja rumputaiteilija Martin Pyne. Elokuvan restaurointia Hollannissa on ollut valvomassa elokuvahistorioitsija Pjotr (Peter) Bagrov, joka kirjoitti esseessään Ermleristä, että tämä ”enemmän kuin kukaan muu neuvostoelokuvassa, puhuu jatkuvasti sivu suunsa”. Niinpä myös Imperiumin jätteet näyttää aikansa todellisuuden täsmällisesti ja onnistuu esittämään päähenkilön tunnelmien kautta sen henkisen kuperkeikan, joka oli välttämätön liike siirryttäessä äkkirysäyksellä keisarivallasta sosialismiin.

Ilmaisuvoimainen Fjodor Nikitin on ensimmäisen maailmansodan aikaan muistinsa menettänyt puolivihannes Filimonov, jolta vuoden 1917 Lokakuun vallankumous on mennyt ohi. Hänen aarteensa on Pyhän Yrjön risti, joita ei ole jaettu enää kymmeneen vuoteen. Kun Filimonov näkee sattumalta vaimonsa (Ljudmila Semjonova, tuttu Abram Roomin elokuvasta Sänky ja sohva / Tretja Meshtshanskaja, 1927) asemalla seisovan junan ikkunassa, muistot alkavat kiertyä tuskallisesti auki. Tajuttuaan lopulta kuka hän on, Filimonov lähtee kotiin Pietariin. Kaupungista on tullut Leningrad, ja vanhojen patsaiden vierelle on pystytetty Lenin. Entisten talojen tilalla on massiivisia rakennuskomplekseja. Filimonov menee tapaamaan sen tehtaan johtajaa, jossa hän työskenteli vuosina 1910–1914. Johtaja vaimoineen jakaa Filimonovin murheen siitä, että mikään ei ole kuin ennen. Nyt ei ole johtajaa, on tehdasneuvosto. Uuden ajan pyöröovesta alkaa ympäröivän nykyajan ja Filimonovin keisariaikaan jääneen tajunnan yhteentörmäys, joka kiihtyy suoranaisiksi kauhun huudoiksi.

Huippuunsa kehittynyt mykkäkauden kuvakerronta kuljettaa katsojan läpi Nikitinin kokeman myllerryksen. Räjähtävässä montaasissa ompelukoneen nakuttava neula muuttuu konekivääriksi, kierivä lankarulla tykin piipuksi, ja Filimonov matkaa muistoihinsa sotimaan samaa kieltä puhuvan vihollisen kanssa ja ryömimään lumessa kohti kaasunaamarissaan ristillä roikkuvaa Jeesusta… Freudin vaikutus kohtaukseen oli suora, ja näyttelijä Nikitin velloi lopulta työhön kykenemättömänä sellaisissa tunnetiloissa, että ohjaaja uhkasi ampua hänet. Elokuva saatiin valmiiksi, mutta Nikitinin ja Ermlerin välirikko oli lopullinen. (MÖ)