KAHDEKSAN SURMANLUOTIA

Ohjaaja: Mikko Niskanen

Maa: Suomi

Vuosi: 1972

Kesto: 5.16 (+ tauko 15 min)

Kielet: suomi / ei tekstitystä

Alkup. nimi: Kahdeksan surmanluotia

Kategoria: , , ,

Eräs elokuvakerho sai kerran kovasanaista yleisöpalautetta: ”Miksi ette esitä Risto Jarvan Seitsemää surmanluotia?!” Syitä oli tietysti monia, mutta toiveeseen sisältyvä virheiden kertymä paljastaa salakavalasti Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluodin miltei Aleksis Kiveen vertautuvan aseman suomalaisessa tajunnassa.

Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa viinankeittoa harjoittavan pienviljelijän perhe- ja elinolosuhteet ajautuvat yhä ahtaammalle ja kierre viettää tragediaan. Pääroolin koko sielullaan, syvästi henkistyneessä, liki psykoosiin taittuvassa tilassa tekevä Niskanen muistuttaa kasvonpiirteiltään Vasili Šukšinia, mutta tyylillisiksi esikuviksi voi – meilläpäin harvinaisesti – laskea useammankin Italian neorealismin kärkiteoksen. Työn- ja avioliiton kuvauksessa tuntuvat Maa järisee (1948) ja Stromboli (1950), arkirealismin toteavuudessa, muotokielen koruttomassa askeettisuudessa ja sisältöön syvennetyssä poliittisuudessa liikkeen laajempikin lento.

Ei ole sattumaa, että Kahdeksan surmanluotia sijoittuu kaikkien aikojen parhaiden kotimaisten elokuvien äänestyksissä aina korkeimpaan kärkeen. Niskasen mielipuolinen intensiteetti ampuu tieltään aiheen ja keston raskauden, ja toteutus on niin inhimillisen rehellinen, että sitä kiitteli jopa Turun vankimielisairaalasta tavoitettu alkuperäinen murhamies Tauno Pasanen. (Lauri Timonen)

 

Kahdeksan surmanluotia -restauroinnin rahoitus:
Martin Scorsese ja muut ystävät puskivat Petterin innoittamina hanketta eteenpäin    

Harvinainen restaurointiprojekti lähti liikkeelle Peter von Baghin (Petterin) ja Martin Scorsesen ystävyydestä ja rakkaudesta elokuvaan. Scorsese näki Petterin ehdotuksesta Mikko Niskasen draamasarjan Kahdeksan surmanluotia (1972) ja ymmärsi, että mestariteoksen saatavuus nykyisille ja tuleville yleisöille on turvattava.

Alkuperäisen 16 mm -filmimateriaalin teknisen analyysin jälkeen amerikkalainen The Film Foundation -säätiö, jonka hallituksen puheenjohtajana Scorsese toimii apunaan joukko Hollywoodin ohjaajatähtiä, päätti rahoittaa teoksen digitaalisen restauroinnin sekä uuden 35 mm -filmikopion kansainvälistä levitystä varten. Näin Niskasen teos nousi ensimmäiseksi pohjoismaiseksi World Cinema Project -hankkeeksi.

Restaurointi päätettiin toteuttaa L’Immagine Ritrovata -laboratoriossa Cineteca di Bolognan toimesta, joka on The Film Foundation läheinen yhteistyökumppani ja on vastannut mm. Chaplinin ja Keatonin elokuvien entisöinneistä. Arkiston kansainvälisistä yhteistyöhankkeista vastaava Cecilia Cenciarelli, Petterin ystävä hänkin, oli tahollaan erittäin innostunut Niskasen teoksesta. Ongelmana oli teoksen pituus ja sen myötä restauroinnin kalleus: Kahdeksan surmanluotia on Ylen tuottama neliosainen sarja, jonka kokonaiskesto on peräti 316 minuuttia.

Syksyllä 2014 maailma menetti Petterin. Vuosi myöhemmin Scorsese kirjoitti henkilökohtaisesti Ylen silloiselle toimitusjohtajalle ja lupasi, että säätiö maksaa 2/3 restauraatiosta, jos suomalaiset tahot vastaavat puuttuvasta osuudesta. Seurasi uusi ongelma: Suomessa ei ollut alan tahoa, jonka toimenkuvaan projektin vetäminen olisi sopinut.

Kesäkuussa 2016 Tapio Piiraisen dokumentti Peter von Bagh (jonka tuottajana toimin) esitettiin Bolognan elokuvafestivaalilla. Salissa näkyi paljon italialaisia Petterin ystäviä. Olihan hän festivaalin edesmennyt, rakastettu taiteellinen johtaja. Heidän joukossaan Cecilia, joka esityksen jälkeen jakoi huolensa siitä, ettei projekti etene, koska Suomessa ei ole rahoitusta edustavaa tahoa.

Suomesta löytyi kuitenkin lisää Petterin ystäviä. Neljä sellaista (Anne Brunila, Satu Kyösola, Mark Lwoff ja minä) päätti yhdessä hankkia rahat. Keväällä 2017 perustimme Fiction Finland ry:n, jonka nimissä teimme monta apurahahakemusta – turhaan. Yleinen ongelma oli, ettei projekti sopinut rahastojen uudistusta ja innovaatiota painottaviin linjauksiin.

Vasta kun marssimme Opetus- ja kulttuuriministeriöön alkoi tapahtua. Suomalaisiksi rahoittajiksi tulivat mukaan OKM:n lisäksi Tiina ja Antti Herlinin Säätiö, Jane ja Aatos Erkon Säätiö sekä sittemmin Yle, joka myös oikeudenhaltijana teki sopimuksen säätiön kanssa.

Bolognassa ryhdyttiin heti töihin, mutta pandemian takia aikataulu venyi. Vihdoin kesäkuussa 2022 restauroitu versio saa ensimmäisen uuden yleisönsä Sodankylässä maailman ensi-illassa, jonka jälkeen teos lähtee globaalille kiertueelle.

Restaurointi tapahtui Peter von Baghin aloitteesta. Niskasen mestariteos yhdistettynä Petterin intohimoon on motivoinut lukuisia tahoja matkan aikana. Viestimme uusille yleisöille onkin: Tehkää kuten Scorsese – luottakaa Petteriin, älkää missatko tätä teosta!

Liselott Forsman,
Fiction Finland r.y. / hallituksen puheenjohtaja

 

“Viina se ol kaiken pahan alku”

Vuonna 2013 New Yorkin Modernin taiteen museo esitti Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista viisituntisen version. Saatesanoissaan museo kutsui elokuvaa ”minisarjaksi”, The Wiren, Breaking Badin ja The Killingin varhaiseksi edeltäjäksi. New York Timesin Mike Halen mielestä rinnastus oli kaukaa haettu, sillä Kahdeksan surmanluotia liittyy hänen mielestään ennen muuta eurooppalaisen, skandinaavisen ja venäläisen elokuvan traditioon. Surmanluodit toki esitettiin alun perin televisiossa sarjamuodossa ja myöhemmin elokuvateattereissa siitä nähtiin ”Jörn Donner’s cut”, mutta vasta viisituntisena sen yhteydet tuohon elokuvan traditioon tulevat kunnolla esiin. Se versio ei siis ole tavanomainen director’s cut. ”Itse asiassa sen voisi jopa kokea kritiikiksi noiden juhlittujen tv-sarjojen luomaa kulttuuria kohtaan”, Mike Hale vielä lisäsi. Ja on siinä nyt entistä enemmän oikeassa, sillä siinä missä tämän päivän suoratoistokanavien sarjat ovat juonivetoisia ja genreensä kahlittuja, Niskasen elokuva on ihan muuta. Se kuvaa rikosta, muttei ole rikoselokuva. Se on dramaattinen, muttei draama.

Surmanluodit oli Yleisradion Televisioteatterin tuottama, tai itse asiassa se valmistui siitä huolimatta ja oli aivan eri maata kuin osaston kohutut kabareet, jotka perustuivat lähinnä Bertolt Brechtin 1920- ja 30-luvuilla kokeilemaan ”opetusteatterin” ideaan. Brecht ei siis näytä liittyvän mitenkään Surmanluoteihin, mutta kun ajattelee juuri sen laveaa ja avointa eeppistä muotoa, tulee mieleen Brechtin pari vähemmän tunnettua ajatusta elokuvasta. Brecht kiinnitti huomiota siihen, miten ”suurenmoisella tavalla” elokuva voi käyttää hyväkseen tieteessä ja filosofiassa ”induktiiviseksi” kutsuttua metodia, jossa päättely ei perustu johonkin jo valmiiseen johtopäätökseen, vaan lähtee liikkeelle yksittäisistä havainnoista ja tapahtumista. Surmanluotien alku on toki jo ajankohtaisesta pakosta eräänlainen ”deduktiivinen” johtopäätös, mutta siitä huolimatta elokuva noudattaa sen jälkeen visusti tuota Brechtin ideaalia. Niskanen on kuin kenttähavaintoja tekevä kansatieteilijä tai antropologi, joka havainnoi kameransa kanssa kärsivällisesti ympäristöä ja kuuntelee ihmisten puheita.

Muut Brechtin elokuvaa koskevat ajatukset liittyivät tuohon edelliseen. Hänen mielestään elokuva on perusluonteeltaan ”staattinen”. Tuo kuulostaa perin oudolta, mutta juuri niin elokuva saa hänen mielestään myös sille ominaisen liikkeensä. Edellytyksenä on tosin se, ettei tekijä kiirehdi eteenpäin, vaan malttaa keskittyä yksittäisiin kuviin ja kohtauksiin. Useimpien mielestä Surmanluotien paras kohtaus onkin se, missä metsätöissä raatava Pasi yrittää saada lumeen juuttunutta hevostaan yhä uudelleen liikkeelle. Se on juuri esimerkki itse tilanteista ja kuvista vähitellen kehkeytyvästä kerronnasta. Hienoa on sekin, miten myös Pasin kaverin Reiskan traktori myöhemmin juuttuu niin ikään lumeen. Monet muutkin elokuvan kohtaukset toistuvat, mutta varioiden. Surmanluodit tuo siinä mieleen samojen vuosien kuulut ”karvalakkioopperat”. Alkoholitutkijat Pasi Falk ja Pekka Sulkunen kutsuivat aikoinaan ryyppäämistä ”köyhän miehen oopperaksi”. Totta, sillä juuri sitähän se eri moodeissaan ja vaiheissaan on, mutta aivan samoin Surmanluodeissa toistuu myös pontikan keitto, ihmisluonne, työn teko ja luonnon yhtä lailla ikuinen kiertokulku.

Brechtin sijasta Surmanluotien kohdalla on usein mainittu Émile Zola, jonka naturalismi jätti aikoinaan jälkensä muun muassa Juhani Ahon, Minna Canthin ja Ilmari Kiannon teoksiin. Naturalismista puhutaan nykyään usein vain laimean pejoratiivisella tavalla. Monille se tarkoittaa vain kärjistettyä tai liioiteltua realismia. Eli siinä missä surrealismi meni pinnan alle, naturalismi rämpii luonnossa ja luonteessa. Ainakin Zolan kohdalla tuo on väärinkäsitys, sillä hänelle naturalismi oli ennen muuta kapinaa romantiikkaa, mystisismiä, uskonnollisuutta ja ”mädäntynyttä runollisuutta” vastaan. Tuo kaikki pätee myös Surmanluoteihin, jossa ei taida olla lainkaan viittauksia luontomystiikkaan ja uskontoon, eikä se ole tyyliltään lyyrinen ja sentimentaalinen. Sen huumorikaan ei ole ihan sitä tavallista leppoisaa maalaisjutustelua, vaan tuo pikemminkin mieleen Pentti Haanpään, joka Niskasen tavoin kuljeskeli kotikonnuillaan ulkopuolisena ”kirjasilmänä”.

Surmanluodit on siis monessakin mielessä aika outo lintu. Niin myös tekijän itsensä kohdalla, sillä siinä missä Niskanen on Surmanluodeissa rehellisen paljas, monissa haastatteluissa ja muisteluissaan hän on päinvastoin kiusallisen teatraalinen. Kalle Holmberg puhuu Peter von Baghin ohjaajasta tekemässä dokumentissa jopa ”Niskasen paradoksista”. Petteri on tässä yhteydessä viitannut György Lukácsin kiehtovaan teoriaan siitä, miten monet taiteilijat ovat onnistuneet ikään kuin omasta itsestään huolimatta kuvaamaan maailmaa mestarillisella tavalla. Näinä identiteettisotien aikana tuo Lukácsin havainto on kiinnostava. Honoré de Balzac oli maailmankatsomukseltaan aristokraatti ja rojalisti, mutta silti, tai ehkä juuri siitä syystä, kykeni kertomaan niin perusteellisen hienosti ympärillään kukoistavasta porvaristosta. Ja niinhän se meni meidän niin ikään kuningasmielisellä Kari Suomalaisellakin, joka piirsi herkullisen läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta.

Mitä vielä? No vaikka mitä, mutta yksi Surmanluotien omalaatuisimmista piirteistä on jo mainitun uskonnon tavoin politiikan poissaolo, vaikka juuri noina vuosina Suomen maaseudun puolue oli kovassa nousussa ja saavutti vuonna 1971 vaalivoiton. Pihtipudas liittyi myös keskeisesti Veikko Vennamon johtamaan asutustoimintaan, sillä sotien jälkeen kolmasosa kunnan pinta-alasta luovutettiin siirtoväelle. Ei Niskasta kiinnostanut politiikka, sillä siitähän piti huolta Televisioteatteri. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Surmanluodit on niin syvästi yhteiskunnallinen elokuva.

Markku Koski