KIRKUVA EUROOPPA

Tämän pienen seikkailun eurooppalaisen rikollisuuden goottilaisemman variantin pariin käynnistää urhoollisen Antti Suonion kommentti Arne Mattssonin Punaisen mannekiinin (Mannekäng i rött, 1958) ja Mario Bavan elokuvan Verta ja mustaa pitsiä (Sei donne per lassassino, 1964) yllättävistä yhtäläisyyksistä, ts. kuinka ihmeessä ruotsalainen elokuva olisi voinut vaikuttaa italialaiseen: saattoiko yhteys kulkea Saksan kautta Veren ja mustan pitsin ollessa saksalainen yhteistuotanto?

BRD:n näkökulmasta tämä pieni virke tarjoaa lähes vallankumouksellisen ajatuksen: meidän 60-luvun viihteemme – erityisesti pitkäikäisen Edgar Wallace -adaptaatioiden sarjan ympärille kehittynyt pop-goottilainen rikoselokuvasykli – ei ollut vain paikallinen perversio, joksi saksankielinen elokuvahistoria sen yleensä mieltää, vaan keskeinen genre-elokuvatuotannon liikkeellepaneva voima suuressa osassa Eurooppaa. Saksalaiset uskovat, että vain he katso(i)vat Wallace-elokuvia – vaikka niitä tosiasiassa myytiin ja esitettiin ympäri maailmaa; esimerkiksi rakas compañeroni Tapio Piirainen muistaa katsoneensa niitä lapsena kotikaupunkinsa varuskuntateatterissa. Saksalaisethan tottuivat myös pitämään sodanjälkeisiä populaarielokuviaan jollain tavoin laadullisesti heikompina, taiteellisesti arvottomina, kaikkea muuta kuin merkittävinä – vaikka tosiasiassa monet eurooppalaisen genre-elokuvantekoon vaikuttaneet muutokset lähtivät joko Berliinin (Länsi-), Hampurin ja Münchenin studioilta, tai saivat niistä omaa upouutta sävyään. Juonirakenteet, visuaaliset konseptit, tunnelmat ja tyylit tekivät tuloaan läpi eri elokuvateollisuuksien ja kulttuurien – mikä Ranskassa sulautui paikalliseen intohimoon vakoojatarinoita kohtaan, saattoi Italiassa löytää täydellisen henkisen vastineen sarjakuva- tai valokuvaromaanituotannossa, molempien puolestaan inspiroidessa saksalaisia genre-auteureja kokeilemaan samankaltaisia asioita.

Tämä ajatus on tietysti ristiriidassa elokuvahistorian vakiintuneen kerronnan kanssa, jonka pakkomielteenä on yhtä lailla auteurismi kuin nationalismikin… Niinpä 60-luvun pop-goottirikosleffakontekstia arvioidaan tässä pienessä esityssarjassa yleiseurooppalaisena ilmiönä, kollektiivisen unelmoinnin harjoituksena erilaisilla, mutta molemminpuolisesti ymmärrettävillä, toisiinsa kytköksissä olevilla idiomeilla. Sanotaan vaikka, että sodanjälkeisen kansainvälisen rikosvallankumouksen lähtökohtana oli Henri-Georges Clouzot’n vuoden 1955 ken-aivojani-vatkata-uskaltaa -elokuvien mestariteos Pirulliset (Les Diaboliques); lisättäköön vielä, että Terence Fisherin Hammerille ohjaama värikauhun vedenjakaja Frankensteinin kirous (The Curse of Frankenstein, 1957) tarjosi oleellisen tärkeää inspiraatiota; mutta jotain puuttui… jotain, jonka Arne Mattssonin Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart) seuraavana vuonna saattoi tarjota: huumori. Me tutkimme, miten nämä kaikki toisiinsa liittyvät! Viiden maan viisi elokuvahelmeä tarjoaa meille kaikki tarvitsemamme vihjeet!

Olaf Möller

 

Olaf Möller on ehkä juhlituin soihdunkantaja siinä terävimmässä uudessa kansainvälisessä kriitikkopolvessa, joka on eri puolilla maailmaa vähitellen astunut “päivälehtikritiikin” rinnalle ja siitä ohikin.

Hänen tekstejään ilmestyy kaikissa tasoissa, painettuina (useissa maailman tärkeimmissä elokuvalehdissä), netissä, elokuvafestivaalien (joiden arvostettu ideatykki ja karismaattinen “presenter” hän on) suurimmista moniin pieniin mutta painokkaisiin katalogeihin.

Möller on häikäisevä elokuvakulttuurien ja etäisimpienkin maiden elokuvatuntija. Hänen asemapaikkansa on Köln, mutta siellä hän ehtii olla vain pienen määrän vuodenpäiviä: harvinainen kyky sitoa yhteen elokuvan perinnettä (jonka hän tuntee loistavasti) ja uuden elokuvan virikkeitä pitää hänet tien päällä – aina laivalla tai junassa – melkein herkeämättömästi.

Sodankylässä Möller on saavuttanut kulttiaseman, ei vähiten siksi että hän johdattelee kiehtoviin kokonaisuuksiin, joita kukaan muu ei luultavasti ymmärtäisi nostaa esille. Aalto-ylipistossa Möller toimii elokuvan historian vierailevana opettajana. (Peter von Bagh)