Mulholland Drivea on usein sanottu kuluvan vuosituhannen parhaaksi elokuvaksi, ja saavutuksen arvoa nostaa erityisesti sen syntyhistoria. Alkujaan hyllylle jäänyt televisiosarjan pilotti lavennettiin lisämateriaaleja kuvaamalla kaksi- ja puolituntiseksi surrealistiseksi kanvaasiksi unelmakaupungin yöstä. Kubistisen riekaleen eriparisia, taiten yhteen punottuja teemalankoja ovat muun muassa seksityö, väkivalta, kaksoisolennot ja sekoittuvat identiteetit; päähenkilöitä Hollywoodiin täynnä tulevaisuudenuskoa saapuva aloitteleva vaalea näyttelijätär, auto-onnettomuudessa muistinsa menettävä tumma neo-noir-kohtalotar, tuotantoyhtiöiden palavereissa taiteensa puolesta taisteleva nuori ohjaaja, paikallisen dinerin takapihalla väijyvä koditon mörkö, hysteeristä riemua sädehtivä diaboliseksi äityvä mummeli ja totuuksia lateleva mystinen cowboy.
Omalla koukeroisella tavallaan Lynch päivittää Billy Wilderin Auringonlaskun kadun (1950) 2000-luvulle, mutta hänen erityislahjansa liittyy ennen kaikkea äkillisiin ja yllättäviin tunnelmanvaihdoksiin, joita (elokuvassa mainion sivuroolin tekevän) hiljan edesmenneen säveltäjämestari Angelo Badalamentin luoma äänikudos liikuttelee sielua hivelevästä (orbi)soonisesta kauneudesta teolliseen rahinaan, jytään ja kirskeeseen. Mulholland Drivessa ratkotaan mysteerejä, ja enigmana se katsojalleenkin avautuu. Oivaltavaa työtä atmosfäärien värikartalla tekee myös imelän naiivista ingénuesta matkaa pelkoon kulkeva, pahan koskettama Naomi Watts. (LT)
Lauri Timonen