NICO, 1988

Ohjaaja: Susanna Nicchiarelli

Maa: Italia, Belgia

Vuosi: 2017

Kesto: 1.33

Kielet: englanti, saksa, tšekki / tekstitys englanniksi

Alkup. nimi: Nico, 1988

Kategoria:

Tervetuloa ”Nicosfääriin” (vrt. Antti Nylén), aikaan ja henkeen, jossa räkää ja verta tihkuvat Johnny Rottenit eivät olleet vielä vaihtuneet virefilttereiden läpi kakaramaisesti ähkiviksi munattomiksi teryleeni-Timberlakeiksi ja polyesteri-piipertäjiksi!

The Velvet Underground -yhtyeestä, Lou Reedin ja Andy Warholin rinnalta taiteen taivaspaikoille ponnistanut valokuvamalli, Fellini-näyttelijä ja Jim Morrisonin ryyppykaveri Christa Päffgen (1938–1988) eli Nico oli laulaja ja säveltäjä, jonka maailmankuulut poskipäät kannattelivat liepeillään kuolinnaamion kalpeutta ja kylmyyttä.

Susanna Nicchiarellin ohjaama draamaelokuva käsittelee kynttiläänsä kaikista suunnista polttaneen taiteilijan kahden viimeisen elinvuoden epätoivoista psykodraamaa. Androidinen, aggressiivisten energiapurkausten ehdollistama teutoni kiertää yhä Eurooppaa ja esittää tuomiopäivän kabareerockiaan rähjäisissä pikku klubeissa, paeten johdonmukaisesti myyttiään ja kovaa vauhtia karisevaa kauneuttaan, jota voi tuhota esimerkiksi laurabettimäisellä mässäilyllä, ellei peräti mustelmien merkitsemiin nilkkoihin tähdätyillä heroiinipiikeillä. Kiertueelle raahataan suoraan vierotushoidosta mukaan myös äidistään aikoja sitten vieraantunut, niin ikään heroiinin kanssa kamppaileva, Alain Delonin kanssa saatu aikuinen poika, jota tuo sinisilmäinen ranskalaispeto ei koskaan tunnustanut omakseen.

Kaikki puhuttelevat Nicoa tämän syntymänimellä ja lavalle nouseva hahmo onkin oikeastaan pelkkä kulissi, ”Ziggy Moondust” tai ”The Thin White Duchess”. Lapsena näkemiään Berliinin pommituksia Nico piti kauniina ja ehkä hänen lavashow’nsakin siksi muistuttaa sotatannerta raunioiden yhä savutessa kilpaa tupakoiden kanssa. Itseään säästämättömän pääroolin tekevää tanskalaista Trine Dyrholmia on aiheestakin sanottu ”Roseanne Barrin jäätävän hurjapäiseksi eroottiseksi zombie-versioksi” (Owen Gleiberman). Nicon suulla hän summaa tässä ja nyt olemassaolon koko karuuden: ”Olen ollut huipulla, olen ollut pohjalla: kummatkin ovat tyhjiä paikkoja.” (LT)