Japani, 1858: Yasuke ja Chunji työskentelevät Edon (nyk. Tokio) alaluokkien asuinkomplekseissa – ensin mainittu keräilee kakkoja, jälkimmäinen jätepaperia. Chunjin työ on siistimpää, mutta Yasuken tuottoisampaa, sillä talonpojat maksavat kovia hintoja hänen laatulannoitteeksi käyvistä löydöksistään. Kaksikko päättää yhdistää voimansa – mitä enemmän ihmisjätöksiä saadaan talteen, sitä enemmän kahisevaa molemmat tienaavat. Ulosteen lapiointiin totutellessaan Chunji tutustuu Okikuun, köyhyyteen vajonneen samurain tyttäreen. Rakkaus on vaikeaa jo sinänsä – mutta kun peliin tulee mukaan sosiaalinen asema täysin luokkapohjaisessa yhteiskunnassa, kakkayrittäjän ja opettajattaren välinen suhde voi muuttua mielipuolisen monimutkaiseksi…
Junji Sakamoton perustavanlaatuinen vahvuus on hänen poikkeuksellisen intohimonsa genrejen, trooppien ja motiivien kanssa leikittelyyn – mikä tekee jok’ikisestä hänen elokuvastaan uuden seikkailun täynnä konventioiden venyttelyä, ellei peräti rikkomista. Okiku and the World tarjoilee runsaasti tätä sorttia: pääsemme tutustumaan japanilaisissa periodielokuvissa harvoin nähtyyn sosiaaliseen kosmokseen, urbaaniin alaluokkaan; ja vieläpä kuvattuna odottamattoman rustiikkisella ja hauskalla asenteella, mutta kuitenkin avomielisesti, hellästi ja sosiopoliittisella tarkkaavaisuudella. Kun tähän vielä lisätään visuaalinen tyyli, joka on hämmästyttävän kaunis jopa vähän epämääräisiä toimituksia kuvattaessa, muodostuu käsitys siitä, minkälainen harvinainen herkku on käsillä: älykäs ja mukaansatempaava elokuva, joka on mitä aidoimmalla tavalla suunnattu aivan kaikille – demokraattinen elokuva, joka tutkiskelee demokraattisen käyttäytymisen edellytyksiä. Jo vain: paskan lapiointi näyttää tien!
JUNJI SAKAMOTO (s. 1958) on ollut sekä japanilaisten kriitikoiden että katsojien suuressa arvossa pitämä ohjaaja aina debyyttielokuvastaan Knockout (1989) lähtien – kun taas muu maailma on sivuuttanut hänet lähes kokonaan, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia kuten Fukasaku Kinji -uusintaversio Another Battle (2000) ja Berlinalen kilpasarjassa nähty KT (2002). Sääli, sillä se on missannut koko joukon mestariteoksia, kuten hänen lukuisat nyrkkeilyelokuvansa (Tekken, 1990; Boxer Joe, 1995; Joe no ashita – Tatsuyoshi Jōichirō to no 20-nen, 2015), erinomaisia tutkielmia rikoksesta eikä aina rangaistuksesta (Tokarev, 1994; Children of the Dark, 2008; The Human Trust, 2013), jännitteisen sukellusvenedraaman Aegis (2005), poliittisen elämäkerran Ernesto (2017) sekä vinksahtaneen scifi-tykittelyn My Brother, The Android And Me (2022). Hän on maailman paras ohjaaja, josta et ole ikinä kuullut (yksi noin viidestäkymmenestä sellaisesta).
Olaf Möller