Ennen Douglas Sirkiä oli Frank Borzage (1894–1962), häpeilemätön romantikko ja sentimentalisti, jonka kauneimpiin saavutuksiin kuuluva Seitsemännessä taivaassa muodostaa mainion vastapoolin festivaalin toiselle mykkäelokuvalle, tunnemyrskynsä hillityn pidättyväisesti käsittelevälle Ingeborg Holmille. Borzagen tarinassa Pariisin viemäreissä siivoojana työskentelevä Chico (Charles Farrell) pelastaa ongelmiin ajautuneen Dianen (Janet Gaynor) vaatimattomaan ullakkoasuntoonsa ja lähestyvä sota iskee kiilaa nuorten rakkauteen, jonka voima voittaa kuitenkin lopulta kaikki maalliset esteet.
Hollywood-idealismin läpikotaisin marinoimaa, taustakulissien tunnelmoittamaa tearjerkeriä on helppo syyttää estottomaksi kliseekokoelmaksi, mutta Borzagelle melodraama oli puhtaasti uskon asia eikä suinkaan kriitikoiden usein vulgääriksi leimaamaa ”midinettien sentimentoa”. Hänen sankarinsa saavuttavat John Beltonia lainaten ”hengelliset päämääränsä vasta fyysisten tappioiden kautta”, ja ”fyysinen todellisuus kumoutuu hengen voimien edessä” (Sakari Toiviainen). Chicon joutuessa rintamalle rakastavaiset sopivat olevansa toisiinsa (ajatuksen voimalla) yhteydessä joka päivä, täsmälleen aamuyhdeltätoista. Transsendentaalinen, telepatiaa lähestyvä liki yliluonnollinen kommunikaatio muistuttaa Jean Vigon muutamaa vuotta myöhemmän L’Atalanten (1934) erilleen joutuneen parin vastaavaa uneksintaa ja kuljettaa Borzagen kertomusta aavetarinan suuntaan – vrt. runottomampien aikojen hitti Ghost – näkymätön rakkaus (1990)!
Ohjaajan siveyden ja intohimon välillä tasapainoileva ”moraalinen universumi” muodostaa eräänlaisen silmänkääntötempun, jossa kahtiajaot – mies ja nainen, sota ja rauha, taivas ja maa, henki ja ruumis, likaviemärin löyhkäävä Helvetti ja ullakkohuoneiston avara Taivas – kumoavat toisensa. Ääripäitä erottaa spiraalimainen portaikko, ja ylimaallisilla valonsäteillä siilattu Seitsemännessä taivaassa on muutenkin läpikotaisin vertikaalinen, huimaava elokuva. Aistillisuuden puhtaus heijastaa täydellistä tietämättömyyttä synnin tilasta, ja Toiviainen jatkaa, kuinka ”Borzagen maailmassa henki voittaa kirjaimen, symboli todellisuuden. – – Sydän tietää paremmin kuin järki: ehkä juuri tässä on Borzagen melodraaman ydin.”
Festivaalilauantain mykkäelokuvanäytöksen säestää Seitsemäs taivas -kokoonpano, johon kuuluvat Lau Nau, Topias Tiheäsalo ja Hermanni Yli-Tepsa. Vuoden 2015 Sodis-veteraanit saattavat sitä paitsi muistaa myös silloisen Borzage-mykkiksen, samaisen Gaynor/Farrell-tähtiparin kannatteleman Päivänsäteen (Lucky Star, 1929).
Borzagen pehmeä, elämää syleilevä kosketus ei taatusti jätä yhtäkään sydäntä kylmäksi. Luottaa, uskoa, uneksia, rakastaa… Siinä muutama ihmisyyden avain amerikkalaiselta ystävältämme vajaan sadan vuoden takaa. Jopa kuolevan ohjaajan viimeiset vaimolleen osoittamat sanat osuivat samaan haaveet todeksi muuttaneeseen maailmankatsomukseen: ”Nita, me löysimme oman Seitsemännen taivaamme.”
Lauri Timonen