François Truffaut kirjoitti Jacques Tatille Playtimen (1967) nähtyään: ”Tämä on ensimmäinen elokuva vuoden 1968 Euroopasta, mutta avaruusolion ohjaamana.” Tati oli näkijä, joka pääteoksissaan tarkasti mutta lempeästi suuntasi kritiikin kärkensä modernin elämänmenon riesoihin. Playtime oli kuitenkin tuotannollisesti ja taloudellisesti liian suuri keikka ja romutti ohjaajan talouden.
Aiemmin muun muassa Jacques Tatin ihailemasta Buster Keatonista dokumentaarisen elokuvan ohjannut Jean-Baptiste Péretié piirtää nyt Ranskan rakastetun hongankolistajan muotokuvan. Elokuva esittelee myös Tatin varhaisvaiheita, hivenen yksityiselämääkin, mutta mies eli elokuvilleen, joten perustellusti eniten tilaa saa tekijän tinkimättömyys.
Arkistomateriaalit tuovat esiin Playtimen tuotannon ällistyttävät mittasuhteet. Ultramodernia esikaupunkiaan varten ohjaaja rakennutti ”Tativillen”, viemäröidyn kulissikaupungin, joka olisi voinut asuttaa 15 000 ihmistä. Péretién elokuva on kunnianosoitus Tatin kokonaisvisiolle. Samalla rakentuu vaivihkainen ristiriita Tatin esittämien kömpelöiden kadunmiesten (lystikäs kirjeenkantaja ja monsieur Hulot) koruttomuuden ja ohjaaja-Tatin grandiositeetin ja perfektionismin välille. Jacques Tati saattoi olla kuusta tupsahtanut, mutta itse hän ei jättänyt mitään sattuman varaan.
Tytti Rantanen