TOMMASO

Ohjaaja: Abel Ferrara

Maa: Italia, Iso-Britannia, Yhdysvallat, Kreikka

Vuosi: 2019

Kesto: 1.55

Kielet: englanti, italia, venäjä / ei tekstitystä

Alkup. nimi: Tommaso

Kategoria: , ,

Viime vuosina enemmän dokumentteihin keskittynyt kauhtunut paha poika Abel Ferrara palaa näytelmäelokuvan pariin komeassa uutuudessa, jossa New Yorkin ”gritty” realismi vaihtuu Euroopan valoon. Tommaso (Willem Dafoe) on indie-ohjaaja ja entinen addikti, käy säännöllisesti taiteilijoiden 12-säveljärjestelmäksi asettuvissa AA-kokouksissa, pitää näyttelijäkursseja, opiskelee italiaa, meditoi ja elää rauhallista kahviloiden ja ruokaostosten sävyttämää perhearkea. Kolmevuotias tytär Deedee (Anna Ferrara) on isänsä silmäterä, mutta paratiisin arvet alkavat poltella Tommason nähdessään 30 vuotta nuoremman Nikki-vaimonsa (Ferraran puoliso Cristina Chiriac) puistossa vieraan miehen käsivarsilla.

Kasvava etäisyys, välinpitämättömyys ja naisen jäätävä kikattelu puolisonsa hädän ja epätoivon edessä ei käänny kuumeiseksi kriisin kuvaukseksi tai helvettiin vajoamiseksi. Tommason raivo kehittyy kuiskauksin ja tiivistyy nerokkaana detaljina niinkin banaaliin seikkaan kuin lukulampun hajoamiseen. Erinomaisessa vedossa oleva Dafoe iskee jokaiseen kohtaukseensa ylimääräisiä nyansseja ja Ferrara näyttäytyy seestyneenä, soljuvan ja intensiivisen kerrontatavan ja persoonallisen rytmiikan tavoittaneena elokuvantekijänä. Tuttu roiskinta ja provokaatio puuttuvat muutamaa ylilyöntiä lukuun ottamatta eikä (suurelta osin ohjaajan kodissa kuvatun) teoksen kengännauhabudjettia huomaa Rooman katujen säihkeen seasta.

Tommason todellisuutta halkovat harhat, näyt ja painajaiset viittaavat taiteilijan kiirastulessa 8½:en (1963) suuntaan, mutta laajemmassa mielessä kokonaisuus on ennen muuta rivetteläinen. Ferrara kertoo Tommason hiljaisen kärsimyshistorian hallitusti, sekoittaa tahallaan todellisuuden tasoja ja kiinnittää itsensä julkisesti ristille. Lopputulos on hänen ehjimpiä saavutuksiaan. (LT)

 

ABEL FERRARA (s. 1951) on se ohjaaja, jollainen Scorsesesta olisi pitänyt tulla. Rankasta henkilöhistoriastaan liki brändin tehnyt vaihtoehtosankari aloitti roiskeisilla kulttiklassikoilla – The Driller Killer (1979), Ms .45 (1981) – ja loi maineensa intensiivisiä näyttelijäsuorituksia – Christopher Walken (New Yorkin kuningas, 1990), Harvey Keitel (Paha poliisi, 1992) – esiin kairaavana kapinallisena, jonka särmiä ei ikinä saatu siistittyä Hollywood-formuun. Iän myötä Ferrara on suorittanut sekä hengellisiä että maantieteellisiä siirtymiä (katolilaisuudesta buddhismiin, New Yorkista Roomaan), ja löytänyt uuden alun Euroopassa. Mainita voi ainakin Juliette Binochen kannatteleman Maryn (2005), liian vähälle huomiolle jääneen Welcome to New Yorkin (2014), jossa Gérard Depardieu röhkii ja rusottaa koko turpealla voimallaan, ja Dafoe-yhteistyön kirkastaneen pimeän antibiopic-helmi Pasolinin (2014).