Yhdenkään Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan ohjaajan elokuvia ei lähetetty parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi niin usein kuin Veljko Bulajićin – mikä kertoo jostain. Mutta mistä? Useimmat ihmiset sanoisivat kyynisesti, että hän oli yksinkertaisesti Titon lähes yksityinen auteur, mikä teki kaikesta hänen tekemästään ikään kuin virallisesti valtiollista asiaa; eikä tämä olekaan aivan väärä näkemys. Älkäämme kuitenkaan unohtako, että druže Titolla oli hemmetin hyvä maku lähes kaikilla elämänaloilla, elokuvat mukaan lukien; sillä Bulajić on poikkeuksellinen elokuvantekijä, yksi hyvin harvoista, jotka osaavat käyttää kaikkein suurimpia kankaita täyttäen ne elämällä, ideoilla, ajatuksilla, saada jopa hädin tuskin näkyvän statistin loistamaan niin, että sekunnin murto-osan vaikuttaa, kuin kaikki pyörisi tämän ympärillä – lyhyesti sanottuna: merkityksellistä spektaakkelia.
Hänen esikoispitkänsä Train without a Timetable, kertomus maan jälleenrakentamisesta toisen maailmansodan jälkeen kiteytettynä yhden kaupungin tarinaan, ei ole vielä yhtä suurisuuntainen kuin hänen legendaariset sotaeepoksensa Kozara (1962) tai Battle of Neretva (1969), mutta siinä näkyy jo hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa joukkokohtausten kertojana – ja joukkojen kohottamisessa tähden asemaan. Harvemmin tosin mainitaan tämän Centro sperimentalen oppilaan velka neorealismolle yleisesti ottaen ja nimenomaan Cesare Zavattinille, mikä on erityisen hyvin havaittavissa tässä elokuvassa.
Olaf Möller