YKSINÄISIN TIE – OLAF MÖLLERIN KURATOIMA MESTARILUOKKA

Kroatia on kaikista entisen Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan muodostaneista maista täydellisin elokuvakulttuuri – ja oli sellainen jo Titon aikoina. Kaikilla mailla oli tarjota vahvoja pitkiä fiktioita, toisilla runsaasti ja toisilla vähemmän, mutta kuitenkin tietyllä säännöllisyydellä ja tasalaatuisuudella; dokumentteja taas kylläkin tuottivat kaikki, mutta pääasiallisesti Kroatia ja Bosnia kehittivät tukevat rakenteet, joiden puitteissa ei-fiktiiviset lyhytelokuvat saattoivat todella kukoistaa; vaan kun puhutaan animaatioista ja avantgardesta, Kroatia jättää varjoonsa käytännössä kaikki muut liittotasavallan maat – eikä tässäkään ei ole kyse siitä, etteikö niitä oltaisi harjoitettu muuallakin (kokeellista elokuvaa erityisesti Serbiassa), mutta missään muualla ei pystytetty vastaavanlaisia organisaatiokehyksiä, jotka olisivat taanneet jatkuvasti laadukkaan tuotannon. Tämä on tärkeää mainita tässä yhteydessä, sillä vaikka pikku valikoimamme keskittyykin pitkiin fiktioelokuviin, useissa niistä on selvästi nähtävissä muiden lähestymistapojen ja muotojen vaikutteita: ei vähiten siksi, että Vatroslav Mimican kaltaiset auteurit olivat useiden lajien mestareita, kun taas Nikola Tanhoferille elokuva oli nähtävästi yhtä suurta ja jatkuvaa kokeilua; eksentriselle moniosaajalle Zvonimir Berkovićille se oli ennen kaikkea pakkomielteinen harrastus.

1960-luku oli ilmeinen ajanjakso johon tarkentaa, sillä silloin tapahtui niin paljon – niin monia huomattavia esikoisteoksia, niin monia avauksia genrejen tai jo pelkkien tekniikoiden suhteen! Okei, aloitamme vuodesta 1959, mutta säännöt on tehty venytettäväksi, erityisesti jos se edistää Veljko Bulajicín asiaa – yhden maailmanlaajuisestikin kenties tusinasta suuren mittakaavan elokuvanteon suurmestarista, jonka kyky hallita joukkoja ja kertoa tarinoita niiden liikkeiden kautta on näkyvillä jo hänen esikoispitkässään Train without a Timetable, kertomuksessa uuden kansakunnan itsepäisestä ja loistokkaasta synnystä toisen maailmansodan tuhojen jälkeen.

Sosialistisella kulmalla höystetyn neorealismon maailmasta siirrymme fantasian ja allegorian sfääreihin Nikola Tanhoferin elokuvalla Happiness Comes at Nine o’Clock (1961), jossa Bulajićin elokuvassa nähtyä muistuttavan kaupungin asukkaat joutuvat oppimaan, että kaikella on hintansa… Marijan Vajdan Seki’s Rolling, Watch Out! (1962) puolestaan on hyvin omalaatuinen pop(ulaari)taideteos: jokseenkin kaistapäinen sekoitelma metaelokuvaa, komediaa, jalkapalloleffaa ja šlager-rock-kavalkadia, jota aikanaan kutsuttiin Jugoslavian historian huonoimmaksi elokuvaksi, mutta joka tänään näyttäytyy kansanomaisen surrealismin virstanpylväänä – täydellinen esimerkki tahattomasta avantgardesta.

Innokkaasta, seurallisesta ja eksentrisen henkilökohtaisesta siirrytään haikean levolliseen melankoliaan Vatroslav Mimican sisäavaruusmatkassa Monday or Tuesday (1966), jossa päähenkilön alati ristiriitaiset tunteet ja ajatukset saavat ilmauksensa elokuvan jatkuvasti muuttuvassa estetiikassa (mukana myös animaatiota, millä alalla Mimica oli keskeinen hahmo). Zvominir Berkovićin debyyttielokuva Roundabout (1966) vie meidät Train without a Timetablesta katsoen niin esteettisesti kuin poliittisestikin vastakkaiseen päätyyn: puhtaasti porvarilliseen, shakkipelin tavoin käsiteltyjen diskreettien lemmensuhteiden maailmaan – sisätilaan, joka on pelkkää tyyliä ja symboliikkaa, hienostunut, elegantti, eleginen ja jotenkin kuin toisesta ajasta ja maasta.

Olaf Möller