AAMUKESKUSTELUJEN HUIPPUHETKIÄ

Sodankylän elokuvajuhlien online-festivaali esittää 2021 seuraavat huippunäytteet juhlien aamukeskusteluista (ellei toisin mainita, vetäjänä Peter von Bagh ja kielenä englanti):

Elina Salo: Kunnianosoituksena Yle Teeman ”Aution saaren elokuvien” sarjan inserttiemme spiikkerille nähdään Risto Jarvan ja Aki Kaurismäen elokuvien aina säteilevä tähti vuoden 1993 keskustelussa. Hän lupautui tekijävieraaksi, jos myös haastattelijan sittemmin kadonnut esikoislyhäri Elämää suomalaismetsissä (20 sekuntia) saadaan ohjelmistoon… (Suomeksi.)

Esko Salminen: Toinen teatterisuuruus ja samoin jo ”vanhoissa” suomifilmeissä yleisönsuosikiksi noussut, mutta vasta Kaurismäen ohjauksessa Hamlet liikemaailmassa kansainväliseksikin elokuvakasvoksi kohonnut toisen polven näyttelijäjätti kaikkien aikojen ensimmäisenä kotimaisena aamukeskusteluvieraana 1992. (Suomeksi.)

Harriet Andersson: Pohjoismaisen näyttelijäntaiteen edustaja myös Ruotsista – Ingmar Bergmanin sensaatiomainen löytö ja kuulun ensemblen vuosikymmenten kantava voima, mutta myös Jörn Donnerin monivuotinen kumppani ja työtoveri Liselott Forsmanin sekä ns. metodinäyttelemisen erikoistuntijan Foster Hirschin haastattelussa 2012.

Stefan Jarl: Tekijöitä ei nyrkkisäännön mukaan kutsuta ”Sodikseen” uusintavierailulle, mutta Ruotsin arvostetuin dokumentaristi tarvittiin festivaalille toisen kerran 1998 – jolloin ruotsalaisen kansankodin mitä särmikkäin kriitikko sai myös ansaitun aamukeskusteluvuoron.

Dagur Kári: Kesken jalkapallon edellisen EM-turnauksen 2016 saapui festivaalille kisoissa ihmeitä esittäneen Islannin kansalainen, Kööpenhaminassa Tanskan elokuvakoulun ohjaajalinjan johtajana toimiva tragikoomisten luuserikuvausten taituri, joka on tehnyt elokuvaa paitsi molemmissa asuinmaissaan, myös New Yorkissa. (Haastattelijoina Otto Kylmälä ja Timo Malmi.)

Andrei Kontshalovski: Venäläisen kulttuuriperheen edustaja (satukirjailijaisä Neuvostoliiton kansallishymnin sanoittaja, veli Nikita maan näkyvimpiä elokuvaohjaajia) poikkesi festivaalilla 2008 osoittaen vitaalisuuttaan, jonka ansiosta työtahti ei vielä nyt 83-vuotiaanakaan ole hellittänyt. Puhetta riitti muun muassa Neuvostoliitto-Hollywood-Venäjä -etappien työtovereista Andrei Tarkovskista Sylvester Stalloneen.

Małgorzata Szumowska: 2010-luvun Sodankylässä nuoret ja/tai naisohjaajat nousivat yhä enemmän keskeisiksi tekijävieraiksi – ja saivat samalla ainakin tunnin kestävän aamukeskustelun, kuten 2015 uuden puolalaisen elokuvan ansiokas edustaja, joka pilke silmäkulmassa kehotti juhlimaan enemmän ja työskentelemään vähemmän. (Haastattelijoina Petteri Kalliomäki ja Timo Malmi.)

Chantal Akerman: Belgialainen avantgardistinen ohjaaja sai feministisen elokuvan varhaisen, lähes kolme ja puolituntisen merkkiteoksen Jeanne Dielman (1975) valmiiksi vain 25-vuotiaana ja vieraili Sodankylässä 1991 – samana vuonna kuin Agnès Varda, mikä osoittaa, että festivaali on jo alkuajoista lähtien halunnut painottaa myös naisohjaajien panosta. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi.)

Jacques Demy: Festivaali järjestettiin toisen kerran 1987, jolloin kolmanneksi esityspaikaksi tuli Kitisenrannan koulu; sen juhlasaliin vakiintuivat yleisön heti kansoittamat aamukeskustelut, joka päivä klo 10.00. Ensimmäisistä on tallennettu ainoastaan osa keskustelusta Ranskan uuden aallon musikaalien ja romanttisimpien elokuvien ohjaajan kanssa. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi.)

Robert Guédiguian: Armenialaisen isän ja saksalaisen äidin poika tunnetaan kuitenkin periranskalaisena, Marseillen rakastettujen työläiskuvausten tekijänä – joka pääsi poikkeuksellisenkin hyvin Peter von Baghin kanssa heti kättelyssä samalle aaltopituudelle keskustelussaan 2009. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi.)

Claire Denis: Modernin arthouse-elokuvan huippuohjaajiin lukeutuva ranskatar piti päästä Sodankylään jo vuonna 2000, mutta ehti paikalle vasta 2013, silloinkin uutuutensa leikkauskiireiden vuoksi vain reiluksi vuorokaudeksi, ”festivaalihistorian lyhyimmälle vierailulle” – mikä ei ajatustenvaihdon antoisuutta häirinnyt. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi.)

Bertrand Bonello: Aamukeskustelijoiden nuorimpaan kaartiin kuuluva ranskalaiskomeetta eroaa muista siinä, että hänen taustansa on myös muusikon ja säveltäjän, mikä tekee hänen riskejä kaihtelemattomista, hieman kokeilevista elokuvistaan paikoin hypnoottisia kokemuksia. 2017 häntä jututti Olaf Möller.

Mario Monicelli: ”Italialaisen elokuvan hauskin ohjaaja” koki myöhemmin dramaattisen itsemurhan hyppäämällä 95-vuotiaana sairaalan parvekkeelta, mutta jaksoi vielä vuoden 1994 aamukeskustelussa puhua paljon naurattamisen taiteen salaisuuksista, leipälajistaan komediasta.  (Italiaksi, tulkattuna suomeksi).

Nanni Moretti: Italialaisen nykytuotannon keskeisiin persoonallisuuksiin kuuluva ”auteur”, jolla on myös näyttelijän komediallisiakin kykyjä, ohjaa hyvin henkilökohtaista, usein yhteiskunnallista elokuvaa – mutta filmihulluna omistaa Roomassa myös elokuvateatterin. Aamukeskustelussa 2004 ei välttämättä paljon edes kysymyksiä tarvittu… (Italiaksi, tulkattuna suomeksi).

Jafar Panahi: Festivaalin iranilaisiin huippuohjaajiin lukeutuva vauhdikas ja sympaattinen persoona vieraili juhlilla 2006, mutta tuomittiin elokuvantekokieltoon neljä vuotta myöhemmin – jolloin festivaalikansa antoi Sodankylässä tapahtunutta paheksuvan julkilausuman. Hän valottaa erikoisia työmetodejaan puhuen esimerkiksi todellisuuden ja fiktion rajankäynnistä. (Farsiksi, tulkattuna suomeksi).

Atom Egoyan: Teoksissaan yksilöiden pirstoutunutta minuutta tutkaileva kanadalaisohjaaja kuuluu festivaalin historian auliinpiin tekijävieraisiin (2011), mikä voi johtua myös siitä, että hän johtaa vanhempiensa kotimaassa Armeniassa, Jerevanissa omia kunnianhimoisia elokuvajuhliaan (festarijuomina kaljan ja kossun sijasta brandy ja aprikoosigrappa).

Stanley Donen: Kaikkien aikojen musikaalin Laulavat sadepisarat ohjaaja (27-vuotiaana!) erikoistui lajityyppiin, mutta teki myöhemmin myös elegantteja komedioita ja muuta kivaa. Aamukeskustelussa 1994 keskitytään kuitenkin musikaaleihin, Broadwaylta Hollywoodiin. (Tulkattuna suomeksi).

Bob Rafelson: 1970-luvun ”uuden Hollywoodin” keskeisiin nimiin kuulunut vieraantuneiden kuljeksijoiden kuvaaja, Jack Nicholsonin läpimurtofilmien ohjaaja oli myös Monkees-yhtyeen taustahahmo ja Easy Riderin (1969) tuottaja – siinä oivia sytykkeitä vuoden 2000 keskusteluun.

 

”Teatterikoulun aikana kävin elokuva-arkistossa miltei joka päivä minkä lisäksi kävin usein myös Pariisissa katsomassa klassikkoja. Liittyen absurdismin tuloon teatteriin Buñuelin Kulta-aika (1930) loksahti kallooni räjäyttäen uuden tavan katsoa maailmaa. Näin Kulta-ajan 19-vuotiaana Pariisissa. Kävin Pariisin kinemateekissa tietysti ilmaiseksi näyttäen Helsingin ratikkakorttia väittäen sen olevan Suomen elokuva-arkiston kortti.

Olin nuorena hirveän snobi. Nauroimme tyttöporukan kanssa elokuvateatteri Rexin takarivissä Armi Kuuselaa, joka katsoo peiliin ja lausuu ”olenko tuo tosiaan minä”. Yhtä hyvin Armi olisi voinut nauraa Kulkurin masurkkaa (1958) katsoessaan Elinaa, kun avasin suuni ja sanoin Sakari Jurkalle kuuluisan ainoan repliikkini: ”Tuolla on minun kotini, jos tulet sinne huomen illalla niin aittani ovi on sinulle auki.” En saanut tätä repliikkiä nauramatta suustani kuin vasta viidennellätoista otoksella.”

Elina Salo (1993)

 

”Joskus saa itsensä kiinni siitä, että omassa elämässä kopsaa, lainaa roolihahmolta, ja se harmittaa. Silloin on parasta olla julma ja kriittinen itselleen. Olen yrittänyt päästä kaikesta tästä eroon, sillä mitä tekemistä niillä ihmisillä on minun privaattiminäni kanssa? Ne pitäisi pitää erillään, mutta ainahan työ mukana kulkee, ei sille mitään voi. Kun on näytellyt paljon poikkeusihmisiä, niin jotain niistä tarttuu hihaan.

Kollegoitakin näyttelijä matkii. Tietämättään ja tiedostaen, ihailuaan tai sitten oman tyhjyytensä tähden.

Se suututtaa, kun huomaa että joku peesaa ja fuulaa. Jos ihminen on taiteellinen, hän ei ole kateellinen. Mutta vihainen saa olla, jos joku yrittää ratsastaa siivellä. Varastamista pohjalaisen luonteeni on hyvin vaikea antaa anteeksi. Jokainen nuori ihminen matkii ja katsoo. Sean Penn on ensimmäisissä elokuvissaan täysin De Niro – Brian De Palman ohjaamassa Vietnam-leffassa enemmän Niro kuin Niro itse – se on luonnollista. Eikä sillä ole mitään väliä, jos ulostaa sen ja oma ilmaisu lähtee liikkeelle, kuten Pennillä. Kaikkihan on lainaa, mutta jäljittely on eri asia. Tietty paradoksi on siinä, että meidän tulisi matkia itseämme. Itsestä se täytyy kaivaa eikä naapurista.”

Esko Salminen (1992)

 

”Ingmar ei ole sellainen ohjaaja, joka haluaisi ottaa kohtaukset uudelleen ja uudelleen. Toiset ohjaajat tekevät niin, jotta heillä olisi lisää liikkumavaraa leikkaushuoneessa, ja vihaan sitä, että he eivät osaa selittää syytä siihen: siis mielestäni kaikki on ok, jos lisää kohtauksia on otettava teknisten ongelmien johdosta, mutta heidän ei pitäisi vedellä meitä kuin marionetteja narussa. Se ei ole ystävällistä. – – Toisen oton jälkeen minusta tuntuu siltä, kuin alkaisin olla hieman jäykkä. Työskentelen vaistojeni varassa. En mieti juurikaan etukäteen mitä teen, kun kamera käynnistyy.”

Harriet Andersson (2012)

 

“Aloitetaan alusta.

Mikä on dokumenttielokuva? Mitkä oikeastaan ovat dokumentin erityispiirteet? On olemassa kolme kriteeriä:

1. Julia Roberts ei esiinny siinä.
2. Jos astut elokuvateatteriin ja se on täysin tyhjä, voit olla varma, että siellä esitetään dokumenttia.
3. Mikäli yleisössä istuu vain yksi ihminen eikä hän naura, voit olla yhtäläisen varma, että kyse on dokumentista.”

Stefan Jarl (Manifesti dokumentteihin liittyen)

 

”Islannissa oli eräs elokuvafestivaali, kun olin 16- tai 17-vuotias, ja se oli ensimmäinen kerta, kun näin elokuvia sellaisilta ohjaajilta kuin Jim Jarmusch tai Aki Kaurismäki tai Wim Wenders. Nämä olivat minulle ilmestyksiä, koska löysin äänen, joka resonoi sisälläni. Tajusin, että elokuvaohjaajana minun ei tarvitsisi valita yhtä urapolkua, koska siinä työssä olisi tilaa kaikelle. – – Pidän tästä ammatista, koska siinä on niin monia vaiheita. Käsikirjoituksen laatiminen on aika yksinäistä ja ahdistavaa. Kuvaaminen on melkein kuin menisi sotaan; se on lähes sotilaallinen toimenpide. Sitten on editointivaihe, kun ahdistus on jo helpottanut, materiaali on kerätty ja on jo tarina, mutta on loputtomia mahdollisuuksia.

Pidän eniten editoinnista ja musiikin tekemisestä. Kuvaaminen on minulle aina vähän surullinen prosessi. Olet miettinyt kohtausta viisi vuotta, mutta yhtäkkiä käsissäsi on aikataulu, että kohtaus pitäisi kuvata kello kymmenen ja kahdentoista välillä tiettynä päivänä. Eräässä mielessä se on minusta kiehtovaa, että se on ikään kuin nyt tai ei koskaan, mutta joskus tuntuu, että aikaa ei ole tarpeeksi.”

Dagur Kári (2016)

 

”Eräässä mielessä on kiinnostavaa, kuinka hitaasti unohdamme tunteen siitä, millaista elokuvateatterissa voi olla. Tunnemme sen tällä festivaalilla. On luksusta nähdä jotain, jota ei voi nähdä muualla. Olemme kuin ensimmäiset kristityt, jotka roomalaiset sotilaat yrittivät tappaa. Tämä festivaali muistuttaa meitä siitä, että elokuva ei ole vain viihdettä vaan yritys ymmärtää ihmisluontoa. – – Venäjä on sikäli hyvä paikka, että jos menestyt, kaikki vihaavat sinua ja saat paskaa niskaan, mutta jos olet luuseri, sinusta pidetään välittömästi. Niinpä Venäjällä on parasta olla juoppo. Tai vielä parempaa – kuollut. Jos olet kuollut, he itkevät. Amerikka on vastakohta. Pitää voittaa Oscar ennen kuin kaikki ryntäävät kyselemään missä olet ollut nämä viimeiset kymmenen vuotta ja mikset ole soitellut.”

Andrei Kontshalovski (2008)

 

”Ensimmäinen elokuva, jonka tietoisesti näin, oli Viscontin Kuolema Venetsiassa (1971). Olin noin seitsenvuotias. Vanhempani kohtelivat minua vapaamielisesti, meillä ei ollut ankaria rajoituksia. Joten usein nukuin vaikkapa pöydän alla. Kerran siis heräsin pöydän alta, ja aloin katsella televisiosta Kuolemaa Venetsiassa. Muistan erityisesti viimeisen kuvan, jossa poika kulkee merta kohti, ja vanha mies on kuolemaisillaan. Minulle se oli jotain äärimmäisen outoa, äärimmäisen kiehtovaa; kuin ensimmäinen kohtaamiseni kuoleman kanssa. – – Ikäerostamme huolimatta olen Jerzy Skolimowskın läheinen ystävä; hän on yhä kova bilehile. Lähetin hänelle eilen kuvan täältä. Hän pyysi kertomaan terveisiä keskiyön auringolle ja viinavirroille. Myös Agnieszka Holland kuuluu tukijoukkoihini; tunnemme toisiamme kohtaan naisten välistä solidaarisuutta. Krzysztof Zanussi on vaikeampi tapaus…”

Małgorzata Szumowska (2015)

 

”Elokuvat eivät olleet minulle mikään ilmaisuväline vaan ajanvietettä, kunnes 15-vuotiaana menin ystäväni kanssa katsomaan erästä elokuvaa. Se oli Godardin Hullu Pierrot. Päädyimme katsomaan sitä aivan sattumalta. Kävelimme kadulla ja näimme elokuvan julisteen. Pidin elokuvan nimestä. En ollut kuullut puhuttavankaan Godardista enkä itse asiassa kenestäkään muusta elokuva-alan ihmisestä. Ikäraja oli 16 ja meillä olisi voinut olla vaikeuksia päästä sisään. Minähän olen pienikokoinen ja näytin varmaan 12-vuotiaalta. Onneksi lipunmyyjä ei katsonut meitä myydessään ja niin pääsimme sisään. Näin siis Hullun Pierrot’n ja teatterista poistuessani päätin, että haluan tehdä elokuvia. Se oli ensimmäinen elokuva, jossa minusta tuntui, että joku ilmaisi itseään ja että elokuva oli taidemuoto siinä missä maalaustaide ja kirjallisuus. Siihen asti pääasia elokuvissa oli ollut minulle, että istutaan pimeässä ja syödään jäätelöä.”

Chantal Akerman (1991)

 

”Siinä on todella jotakin maagista, että aurinko ei laske. Täällä voisi varmasti tehdä elokuvan. Tuossa kadunkulmassa, jossa ei ole mitään liikennevaloja, autot pörräävät jatkuvana virtana kello kolmen aikaan yöllä, aivan kuin Place de la Concordella iltapäivän ruuhkassa! Merkillistä. Tämä hotelli, nuo parakit tuossa vastapäätä ja tuo katu: tästä kaikesta voisi kehitellä jonkinlaista tarinaa, jossa joku haluaisi nukkua mutta ei pysty siihen. – – Tuota Sodankylän raittinäkymää ei koskaan kyllästy tarkastelemaan. Kyllä minä olen kuullut puhuttavan, millaista täällä on, mutta kun sen joutuu itse kokemaan, se on aivan eri asia. Ensimmäisenä iltana ajattelin mennä nukkumaan samaan aikaan kuin Pariisissa, mutta toisena iltana rytmi meni jo täysin sekaisin. Kolmantena päivänä taas olin kello kolme aamulla vielä aivan pirteä. Luonto vie täällä mukanaan, sille ei voi mitään. Kummallista. Tästä voisi varmasti tehdä tutkimuksen. Valon täytyy täällä vaikuttaa todella syvästi ihmisiin.”

Jacques Demy (1987)

 

”Kuvattuani 25 vuoden ajan Marseillea voin hyvällä syyllä todeta olevani Marseillen tärkeimpiä arkkitehteja ja sen vuoksi ansaitsisin oman patsaan. Mutta vakavasti ottaen, ymmärrän Marseillen muotona. Samalla uskon, että missä hyvänsä kaupungissa on mahdollista kuvata kaikki maailman tarinat. Tämä on sekä elokuvieni että oman elämäni filosofia. Uskon, että jokaisen kertomukseni voi siirtää sellaisenaan mihin hyvänsä länsimaiseen satamakaupunkiin. Vaikka Marseille tarjoaa tarinoilleni muodon, se muoto on yleismaailmallinen. Yhtä hyvin voisin kuvata muuallakin, mutta teen sen mieluummin Marseillessa, jonka valo, värit, kieli, ihmiset ja konkretia ovat minulle tuttuja. Meillä kaikilla on tarve tunnistaa toinen toisemme siitä, mitä meille kerrotaan. Uskon, että kansalla on oltava oikeus tunnistaa itsensä.”

Robert Guédiguian (2009)

 

”Hän [ranskalainen kriitikkolegenda Serge Daney] oli nähnyt minun toisen elokuvani ja hän kuoli sen jälkeen. Olin työskennellyt koko kesän elokuvan parissa, koska olimme tehneet yhdessä Jacques Rivetten muotokuvan. Daneylla oli aids, eikä hänellä ollut enää pitkää elinaikaa. Sitten aloin kuvata Päin kuolemaa -elokuvaa (1990) lähellä Pariisia, ja näytin teoksen hänelle valmiina. Hän sanoi minulle jotakin tärkeää: nyt sinun on valittava. – Jos haluat kuvata hurrikaanin, sinun täytyy valita Howard Hawksin asenne seisoa etäällä, jotta voit kuvata koko pyörremyrskyn hahmon, tai päätät Nicholas Rayn tavoin mennä sen keskelle. Ehkä kuolet tai loukkaannut ja saat kuvatuksi myrskystä vain palasia. Tämä sinun on päätettävä! Minä ajattelin, että hän on täysin oikeassa. Minua viehätti mennä keskelle, ja luultavasti se olisi ollut hyvin tuhoisaa. Myöhemmin minulla ei ollut tilaisuutta siihen.”

Claire Denis (2013)

 

”Kuvien virta elämässämme on hyvin kummallista. Minä ajattelen, että yksi elokuvan kuva ei ole vain yksi kuva lisää. Sen täytyy olla tietty kuva. Sen ei tarvitse olla kaunis rumaa vastaan. Jopa kun käytetään näitä tekstuureja, jotka ovat minusta hyvin kiinnostavia, sen täytyy olla… ei ainoastaan virtauksessa. Se on sitä, minkä parissa haluan työskennellä nyt, kun meitä ympäröi kaikki. Joka kuva jonka luot ei ole muiden joukossa, vaan sen täytyy olla erikoinen, vaikka se olisi muiden joukossa. En tiedä onko se selkeää, mutta niin ajattelen nykyisin. Ei se ole selkeää minullekaan.”

Bertrand Bonello (2017)

 

”Sodan jälkeen italialainen elokuva lähti käyntiin ihmeenomaisesti, vaikka aluksi Italiassa nähtiinkin miltei pelkästään amerikkalaisia elokuvia, joita vyöryi maahan, koska oma elokuvateollisuutemme oli raunioina. Italialaiset elokuvantekijät alkoivat kuitenkin pian kerätä osia yhteen ja ryhtyivät tekemään työtä. Silloin alettiin tehdä oikeita elokuvia, kuvattiin kodeissa, kaduilla ja pelloilla ja käytettiin amatöörinäyttelijöitä. Tällaisesta tavasta esittää totuus ja todellisuus syntyi neorealismi. – – Neorealismiin kuuluu myös koomisia elokuvia, joita tein Totòn kanssa. Tämä on italialaisen elokuvan solmukohta: todella dramaattiset ja vakavat asiat esitetään komedian keinoin. Ironisoimme nälkää ja köyhyyttä, teimme niistä naurettavia. – – Halusin esittää todella dramaattiset asiat niin, että se saa ihmiset nauramaan ja nauramaan. Komedia on kuin filtteri, jonka läpi voi esittää vakavia asioita helpommin. Komedian kautta hyvin traagisetkin asiat voi esittää syvemmin ja kypsemmin.”

Mario Monicelli (1994)

 

”Sen kummemmin pohtimatta asetuin sekä kameran taakse että sen eteen. Samoja piirteitä, joita on näissä ensimmäisissä elokuvissani, olen kuljettanut mukanani myöhemmissä. Ohjaamissani elokuvissa esitän itse pääosaa. Kerron omasta ympäristöstäni, omasta maailmastani. Vielä yksi piirre on ironia, jonka lävitse kerron, ja tietysti kun kerron itsestäni se on sitten itseironiaa. En tiedä, voihan tulevaisuudessa kaikki olla toisin, olenhan vasta urani alussa. Tapani kuvata omaa ja sukupolveni poliittista, sosiaalista ympäristöä on tähän asti kuulunut elokuviini, mutta se ei ole mikään kahlitseva sääntö.”

Nanni Moretti (2004)

 

”Iranilaisessa elokuvassa naisella on oltava huntu. Sillä ei ole väliä, missä häntä kuvataan, julkisella paikalla tai kotonaan. Oli hän sitten yksin kotona tai vaikka esittää nukkuvaa, hänellä on aina oltava huntu. Tämä on valetta! Minä en pystynyt valehtelemaan tai uskomaan valheelliseen kuvaan. Jotain oli tehtävä. Tämä asetti tiettyjä rajoitteita. En pystynyt kuvaamaan kotona, joten elokuvan oli sijoituttava kodin ulkopuolelle. Näin ollen myös tarinan täytyi tapahtua julkisella paikalla. Näiden seikkojen summana aloin luoda tarinaa, joka olisi katsojalle mielenkiintoinen ja uskottava. – – Leikkauksen on synnyttävä jo kuvauksissa eikä vasta myöhemmin leikkaamossa. Ehkä olen oppinut tämän ajattelutavan jo dokumenttielokuvia tehdessäni. Dokumenttielokuvaa ei voi suunnitella ennalta, vaan leikkaus oivalletaan jo kuvaustilanteessa. Yritän tallentaa tapahtumavirran niin, ettei kameran läsnäolo etäännytä katsojaa kuvattavien asioiden merkityksestä.”

Jafar Panahi (2006)

 

”Yhä tänä päivänä ajattelen, että elokuvanteko ei ole minulle luonnollista. Kamera, tuo elokuvamateriaalin kuvaamiseen käytettävä instrumentti, vaatii päättäväisen käsittelijän. On paljon elokuvaohjaajia, joilla ohjaaminen on verissä, kuten vaikkapa Ang Lee tai Dardenne-veljekset, enkä pysty mitenkään työskentelemään samalla tavalla kuin he. Sille on syynsä, miksi olen ohjannut Calendarin kaltaisia elokuvia, joissa joku henkilöhahmoista kuvaa käsivarakameralla. Kuvaustapani on hyvin kankea, mutta toisaalta se liittyy tapaani luoda maailma, jossa on aitouden tuntua. Vaikka on upeaa saada näyttää elokuviaan Sodankylän kaltaisille yleisöille, tiedän että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan siedä katsoa elokuviani ja jotka pitävät elokuviani jotenkin pakotettuina tai väkinäisinä. Ymmärrän heitä täysin.”

Atom Egoyan (2011)

 

”Minua kiinnosti kolmen merimiehen ja heitä esittäneiden nuorten miesten energia, nuoruuden voima. Vuorokauden mittaisen vapauden synnyttämä ilo on tarttuvaa, sillä tuota iloa on elokuvan lauluissa ja niiden esittäjissä sekä koko elokuvassa itsessään. Avausjakso on sikäli yksinkertainen ja ilmeinen, että halusimme vain kuvata kolmikon iloa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jakson kuvaaminen olisi ollut helppoa, kaikkea muuta. Frank Sinatra oli tuohon aikaan Yhdysvaltojen suosituin nuorisoidoli ja Sinatran kuvaaminen New Yorkin kaduilla oli helkkarinmoinen urakka, sillä kaikkialla oli heti satoja faneja hänen ympärillään. Avausjakson lopussa näkyy hetken aikaa valtava ihmisjoukko tuijottamassa Sinatraa ja kumppaneita, jotka yrittävät esittää kolmea tavallista merimiestä. Tästä syystä elokuvassa onkin paljon kohtauksia, jotka on kuvattu bussissa ja talojen katoilla, missä tahansa missä saattoi pitää uteliaat ihmiset loitolla. Jouduimme kuvaamaan niin että näyttelijät hyppäsivät ulos taksista ja me kuvasimme hetken, minkä jälkeen he menivät takaisin autoon ennen kuin ohikulkevat ihmiset ehtivät tajuta, että vieressä oli Frank Sinatra. Avaus- ja päätösjakso kuvattiin täysin samoilla kuvauspaikoilla.” (Elokuvasta Ilo irti! / On the Town, 1949)

Stanley Donen (1994)

 

”Näin eilen keskiyön auringon enkä voinut nukkua. Menin ulos kävelylle katsomaan tuota valoa. Se oli ilmiömäistä. Ei vain siksi, että se on niin epätavallista. Tuon valon ominaislaatua en ollut koskaan havainnut aiemmin. Valon taju ei kumpua lapsuudesta vaan tunteesta tarinaa kohtaan. Tanizakilla on hieno kirja, Varjojen ylistys, jossa hän kirjoittaa omasta valon kokemisen tavastaan ja siitä, kuinka eri tavoin valo ymmärretään länsimaissa. Japanilaiset istuvat pimeässä ja katsovat kukkia ja esineitä, kuinka kaunis valohämy tai valon varjoisa tunnelma voikaan olla. – – Kun olin 11–13-vuotias, minulla oli tapana pinnata koulusta ja mennä elokuviin. Minut saatiin aina kiinni siitä, että hiivin elokuviin ilman lippua. Sain kaikkialle porttikiellon. Lopulta löysin elokuvateatterin, johon pääsin helposti, koska siellä ei käynyt juuri kukaan. Siellä esitettiin vain ulkomaisia elokuvia. Siitä muodostui jonkinlainen turvapaikka, ikään kuin moskeija, johon vetäytyä.”

Bob Rafelson (2000)