ELOKUVAN AAMUNAVAUS

Sodankylän hengen ja tradition kulmakiviksi asettuivat heti festivaalin ensi hetkistä lähtien legendaariset Peter von Baghin juontamat aamukeskustelut eikä niiden miljöö – Kitisenrannan koulun jumppasali – voisi olla elokuvan kannalta osuvampi.

Assosiaatiot liukuvat vaivatta Andy Hardysta Suomisen Olliin, Jean Vigon kurittomiin koulupoikiin, François Truffautin 400 kepposeen (1959) ja Fellinin Rooman (1972) ja Amarcordin (1973) hervottomiin opettaja/oppilas -karikatyyreihin. Aki Kaurismäki pisti omassa aamukeskustelussaan vintiömäisesti tupakaksi ”rehtori” Petterin valvovan katseen alla ja samoissa pulpeteissa ovat tietysti suorittaneen ”jälki-istuntojaan” myös alkuperäiset Antoine Doinel ja Suomisen Olli eli Jean-Pierre Léaud ja Lasse Pöysti.

Tavan mukaan kello kymmeneltä käynnistyvissä ”hartauksissa” on mukana terve ripaus anarkiaa ja lennokkaiden dialogien erityispiirteisiin voi laskea pohjoisen auringon muodostaman massiivisen, tentattavien kasvoihin kylänraitilla herkeämättömästi kohdentuvan kuulustelulampun ynnä perinteisiin tiedonkairaamistekniikoihin niin ikään lukeutuvan takuuvarman univajeen. Tunnelma on kuitenkin keskusteluissa eläväisen rento eikä koulun takana soljuva Kitisenjokikaan viittaa vesikidutuksen suuntaan, vaan pikemminkin renoirilais-fordilaiseen muistojen virtaan, jossa saattaa milloin tahansa kellua ohi esimerkiksi festivaaliklubilla tappiin asti viihtynyt Boudu, kapteeni Horatio Hownblower, Huckleberry Finn tai karmiininpunainen merirosvo; borgolaisten ihannoima valtamerihöyry Rex, Mississippin uhkapelureita kuljettava siipiratasalus, Hitchcockin pelastusvene, maitoa haaksirikkoiselle tuottava sarvikuono, Jangtse-joen tykkivene, L’Atalante, Panssarilaiva Potemkin tai Punainen Lokakuu. Henry Fondakin kulki nuorena Lincolnina rakastettunsa kanssa joenpientareella ja monissa John Fordin klassikoissa kaikuivat ikonisen tutut säkeet: ”Shall we gather at the river…”

Tänä vuonna emme kuitenkaan pääse kokoontumaan yhdessä joelle, mutta peli ei ole suinkaan kubrickilaisesti menetetty, sillä poikkeusolojen erityinen festivaalivuosikerta tarjoaa lääkettä etäisyyksiin hurjalla aamukeskustelujen kimaralla. Kotisohvalla on syytä ottaa hyvä asento, antaa kesän valon puskea kaihdinten välistä olohuoneeseen omia projektorinsäteitään, sihauttaa auki perinteinen festarikossu ja lehteillä esileikiksi läpi vaikkapa Peter von Baghin maagista Sodankylä ikuisesti -kirjaa (WSOY, 2010). Sitä paitsi onni onnettomuudessa: tällä kertaa säästytään hyttysten hyökkäykseltä!

Jumppasalin oranssit muovipenkit alkavat täyttyä, silmiään lyhyiden yöunten jäljiltä hierova yleisö asettuu paikoilleen, mikrofoneja tarkistetaan, Jaffa-pulloja asetellaan pöydälle, salin valot himmenevät hieman ja odottavat katseet kääntyvät vähitellen kohti oviaukkoa. Keskustelijat astuvat esiin ja ilmoille kajahtaa ensimmäinen kysymys: ”What was the first film you ever saw?” (LT)

 

SODANKYLÄ IKUISESTI -onlinefestivaali 2020 esittää seuraavat huippunäytteet elokuvajuhlien aamukeskusteluista (ellei toisin mainita, vetäjänä Peter von Bagh ja kielenä englanti):

Jörn Donner: Hiljattain edesmennyt suomalaisen kulttuurin ja politiikan aina poleemisista puheenvuoroistaan tunnettu moniottelijamammutti vieraili festivaalilla vastaanottamassa Sodankylä-palkinnon 2004. (Suomeksi.) – 1 h 51 min

Francis Ford Coppola: Sodankylän kaikkien aikojen kuuluisin ohjaaja valloitti legendaarisesti kaikki sympaattisella konstailemattomuudellaan tekemällä yllätysvierailun 2002, vain muutaman viikon varoitusajalla – sen jälkeen kun kutsuja Mika Kaurismäki oli ensin vieraillut hänen suomalaissyntyisen merikapteenin perustamalla viinitilallaan. – 2 h 4 min

Mike Leigh: Englantilaisen elokuvan ja teatterin erityisesti näyttelijöiden ohjauksestaan kuuluisa maestro pääsi yli kymmenen vuoden kutsumisten jälkeen vihdoin 2015 paikalle, kun nyt Suomen ensi-iltansa saavan historiallisen suurfilmin Peterloo monivuotiset valmistelut sallivat hänelle kesäloman normaalien näyttelemisharjoitusten sijasta. (Nähtävissä Yle Areenassa, englanniksi mutta myös kahtena puolituntisena tiivistelmänä suomeksi – haastattelijoina Liselott Forsman ja Timo Malmi). – 1 h 59 min

John Boorman: Hollywoodissakin kunnostautunut englantilaisirlantilainen herrasmies oli 2009 poikkeuksellisen hyvä kertoja, ei vähiten siksi, että hän oli ansioitunut vuosikausia korkeatasoisen elokuvaohjaajien puheenvuorojen vuosikirjan Projections toimittajana. – 1 h 47 min

Terry Gilliam: Monty Pythonin animaatioistakin vastannut ryhmän amerikkalaistaustainen jäsen riemastutti jo pelkällä Poronkarvatakkiin pukeutumisellaan 1998 – mutta väriä ei puuttunut jutuistakaan. – 1 h 33 min

Agnès Varda: Feministisen elokuvan viime vuonna kuollut kaikkien aikojen nimiohjaaja pääsi Sodankylään 1991, vain muutama vuosi jo tuolloin edesmenneen miehensä Jacques Demyn jälkeen – ja oli ilmiöiden hellittämättömän monipuolisena tarkkailijana erityisen kiinnostunut lauttamatkasta Suomesta Ruotsiin. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi.) – 1 h 15 min

Costa-Gavras: Ohjaamallaan Z – hän elää! (1969) kreikkalaistaustainen ranskalainen (Konstantin) Costa-Gavras, Sodankylän 1999 vieras, nousi vuosiksi poliittisen elokuvan maailmannimeksi; nyt hänen uusin elokuvansa Adults in the Room (2019) saa myös Suomen ensi-iltansa. – 1 h 41 min

Ettore Scola: 1990 nähtiin, kuinka italialaisen elokuvan parhaiden perinteiden edustaja on kunnostautunut yhtä hyvin historiallisten aiheiden, poliittisten teemojen kuin komedioidenkin taitajana. (Italiaksi, tulkattuna suomeksi.) – 1 h 51 min

Christian Petzold: Uusia tuulia päästiin haistelemaan 2015 nykysaksalaisen elokuvan ykkösohjaajan vierailun ansiosta. (Saksaksi, tulkattuna suomeksi – haastattelijana Olaf Möller.) – 1 h 3 min

Milos Forman: Yksi huomattavimmista ohjaajavierailuista toteutui 2008, kun niin 1960-luvun tšekkoslovakialaisen kuin myöhemmän amerikkalaisen elokuvan jättiläinen saatiin hänelle jo 1980-luvulta tuttuun Lappiin, toimittaja Martti Puukon ystävyyssuhteen ansiosta. – 1 h 46 min

Agnieszka Holland: Puolan uuden elokuvan keskeinen naistekijä kertoo vuoden 1995 keskustelussaan, kuinka hän tajusi yhtäkkiä humalaisena taksissa osaavansa englantia – eipä ihme, että nyttemmin taas idässä työskentelevä ohjaaja loi huomattavan uran myös lännessä. – 1 h 40 min

Samira Makhmalbaf: Ainutlaatuisen nuorena Cannesin valloittanut elokuvantekijäperheen komeetta vieraili Sodankylässä 2009, jolloin samanaikaisen presidentinvaalin tulos merkitsi hänelle kohtalokasta muutosta niin uralla kuin elämässä muutenkin. (Farsiksi, tulkattuna suomeksi.) – 53 min

Mohsen Makhmalbaf: Samiran isä, yksi iranilaisen elokuvan maailmanmaineen perustekijöistä, kertoo 2019, millainen poliittisesti kantaaottavan taiteilijan osa voi ahdasmielisen konservatiivisessa maassa olla. (Haastattelijana Timo Malmi).

Mahamat-Saleh Haroun: Afrikkalaista elokuvaa edusti 2018 sen huippunimiin kuuluva tšadilainen ohjaaja, joka joutui pakenemaan henkensä kaupalla maan neljäkymmentä vuotta kestäneen ja kaikki elokuvateatteritkin tuhonneen – mutta hänen tuotantoonsa suuresti vaikuttaneen – sisällissodan keskeltä. (Ranskaksi, tulkattuna suomeksi – haastattelijana Timo Malmi.) – 1 h 45 min

Fernando Meirelles: 2000-luvun tunnetuin brasilialaisohjaaja sanoo 2019 suorat sanat mm. maansa presidentistä Jair Bolsonarosta ja ilmastonmuutoksen kohtalokkuudesta. (Haastattelijana Mika Kaurismäki).

 

Aamukeskustelut nähdään nyt ensimmäistä kertaa ”ensi-iltansa” jälkeen kokonaisuudessaan, aikaisemmin niistä kaikista on julkaistu toimitetut tiivistelmät Filmihullu-lehdessä sekä osasta teemoittain valikoitu sitaattikokoelma Peter von Baghin kirjassa Sodankylä ikuisesti (WSOY, 2010) ja sen päivitetyssä englanninkielisessä versiossa Sodankylä Forever (Rosebud, 2014).

 

”Vallankumouksen jälkeen meillä oli iranilaisen elokuvan uusi aalto. Herra [Abbas] Kiarostami, Amir Naderi, minä; me ja jotkut muut loimme uuden aallon, joka oli enemmän suhteessa todellisuuteen. Käytimme elokuvaa peilinä: yritimme asettaa peilin yhteiskunnan eteen, näyttää ihmiset heille itselleen, antaa heidän korjata itsensä. Erityisesti minä kritisoin iranilaisia heidän kulttuurinsa, dogmatisminsa suhteen. Koska ei riitä sanoa, etteivät johtajat ole tarpeeksi hyviä. Joskus kansankin täytyy muuttua. Iranissa sanomme, että jos peili näyttää oikein, älä riko peiliä vaan korjaa itsesi. Ensin he yrittivät rikkoa peilin. Sitten he ymmärsivät paremmin ja korjasivat itsensä. Peili on avulias, ei vihollinen.”

– Mohsen Makhmalbaf (2019)

 

”Televisiota ei ollut, mutta elokuviin livahdin aina iltaisin. Kattamattomissa teattereissa esitykset olivat tietenkin vasta pimeän tultua. Minulla ei ollut lupaa lähteä ulos illalla, mutta esitin käyväni nukkumaan ja karkasin kodin muurin yli. Pikkukaupungissa ei ollut katuvaloja ja lähistöllä kerrottiin liikuskelevan hyeenoja. Järkyttävästä pelostani huolimatta lähdin yksin öiseen pimeyteen aina vain uudestaan. Olin rakastunut elokuvassa näkemiini kasvoihin ja sitä kautta elokuvaan, se rohkaisi minua öisillä retkilläni. Tätä jatkui siihen saakka kun isoäitini sai selville, etten ollutkaan nukkumassa. Palatessani eräänä iltana tupsahdin muurin ylitettyäni hänen eteensä, ja hän käski minun valita, aioinko pysyä kotona vai lähtisinkö lopullisesti. Hetken aikaa maltoin olla karkailematta.”

– Mahamat-Saleh Haroun (2018)

 

”Johtavat mediat Suomessa – Helsingin Sanomat ja televisio – eivät harrasta kulttuuripoliittista tai muuta keskustelua, eivät tippaakaan. Tai sitten syntyy polemiikkia aivan toisarvoisista asioista. Eletään maassa, joka ikävällä tavalla on muuttumassa latteaksi. Tämmöistä keskiluokkaista, tasapaksua… Suomi on tietysti kehittynyt hirveästi, meillähän on kohta joka kodissa jokin digisovitin tai vastaava, sehän on hienoa, kaupoissa on tavaraa. Ehkä keskioluen ja viinan alennusten myötä suomalaiset tulevat hyvin tyytyväisiksi ja istuvat siellä kodeissaan ja eivät ajattele enää mitään sen jälkeen.”

– Jörn Donner (2004)

 

”Hitchcockia varten vuokrattiin teatteri Sohosta. Sali oli kellarissa ja siellä esitettiin Takaikkuna (1954), joka sattumoisin on oma Hitchcock-suosikkini. En ehtinyt itse näytökseen, koska työskentelin iltaisin kahvilassa, mutta saavuin paikalle juuri ennen keskusteluosuutta. Samaan hissiin astui myös Alfred Hitchcock. Olin aivan nolona ja yritin avata jännitystä vitsillä, todeten, että toivottavasti emme ole myöhässä. Hitchcock vastasi: ’En minä ole myöhässä.’ Menimme saliin. Ensimmäinen yleisökysymys oli: ’Mr. Hitchcock, mitä mieltä olette tavasta, jolla nuoret ranskalaiset elokuvantekijät juhlivat teidän töitänne?’ Hitchcock vastasi: ’En mitään.’ Tuo kaikki oli hyvin kasvattavaa.”

– Mike Leigh (2015)

 

”Kyseessä on pikkukaupungille tyypillinen ongelma: on vain yksi elokuvateatteri, kaikki muut on lopetettu. Muistan hyvin, kun menin vanhempieni kanssa kenkäkauppaan, jonka lattia oli vino. Kengät on aina koekäveltävä oikean koon löytämiseksi, ja jouduin kävelemään alamäkeen, koska kyseessä oli entinen elokuvateatteri. Olen siis sovittanut kenkiä entisten elokuvateattereiden raunioilla. Elokuvateatteri, jossa näin Peppi Pitkätossun (1949) ja Liane, viidakkotytön (1956), oli kaupungin ainoa hengissä oleva teatteri ja joutui näin ollen esittämään eroottisia ja lastenelokuvia samanaikaisesti. – – Taidan ottaa autiolle saarelle Liane, viidakkotytön. Jos mies joutuu yksin autiolle saarelle, se on varmaankin oikea valinta.”

– Christian Petzold (2015)

 

”Ihmeellistä, että olen täällä niin pohjoisessa, ettei aurinko laske, ja te täällä tiedätte jotakin minusta. Jos taiteilijoiden sallitaan ilmaista ajatuk­sia, jotka ihmiskunta ymmärtää, niin voimme saada aikaan jotakin mer­kittävää. Elokuvan on aika vapautua kahleistaan. Itse ryhdyin harjoitta­maan viini- ja ruokabisnestä, jotta voisin rahoittaa omat elokuvani.

Yhä uudelleen minua pyydetään tekemään gangsterielokuvia. Saan koko ajan uskomattoman typeriä tarjouksia. Jotkut niistä toteutetaan. Sellaisia elokuvia nähdään ensi-illoissa joka perjantai. Uskon, että tai­teilijat voisivat olla yhtä merkittäviä kuin tiedemiehet ja muut hyvän tahdon edustajat. On aika lakata tyytymästä käskyläisen osaan. Meidän on yritettävä ottaa vastuumme. Tiedämme, että kaikkialla maailmas­sa on kauheita kriisejä. Monet niistä saivat alkunsa brittiläisen impe­riumin hajoamisen jäljiltä. Niin on käynyt esimerkiksi Lähi-idässä. Jos sinne lähetettäisiin kaksitoista taiteilijaa konfliktien eri osapuolilta, he tutustuisivat toisiinsa niin kuin me täällä. Uskon, että he löytäisivät rat­kaisun ongelmiin, koska he rakastavat ihmisiä ja tulevaisuutta, eivätkä he keskity vain pörssikurssien suhdanteisiin.

Elokuva on maailmantaidetta, koska se käyttää monia muita taitei­ta hyväkseen. Mutta milloin viimeksi ilmestyi sellainen elokuva, joka yrittäisi valaista aikamme elämää muutenkin kuin vain hyvin henkilö­kohtaisessa mielessä? Kaikki »uudet» elokuvat ovat uudelleenfilmatisointeja jostain 30 vuotta sitten tehdystä myyntimenestyksestä. Näitä asioita pohdin nykyisin, ja tämä on tulevan elokuvani aihe. En tunnu saavan sitä kokoon, koska yritän ilmaista kaiken yhdessä elokuvassa. Niin ei pitäisi tehdä.”

– Francis Ford Coppola (2002)

 

”Jostain syystä underground-lehdistössä tulkittiin, että me Monty Python -tekijät olimme huumehörhöjä. He luulivat, ettei kukaan keksisi mitään niin outoa luonnostaan, mutta he erehtyivät täysin. Työpajamme oli mitä huumeettomin vyöhyke, vaikka olihan joukossamme alkoholisteja. – – Elokuvakouluissa ja -festivaaleilla käyminen on ajanhukkaa, mutta Sodankylä tekee poikkeuksen, koska täältä voi ostaa poronnahkaturkin.”

– Terry Gilliam (1998)

 

”Elokuvaa tehdessä älyä pitää käyttää ennen ja jälkeen kuvauksen, silloin kun elokuvaa suunnitellaan ja kun sitä leikataan. Mutta silloin kun mennään todella sisälle, täytyy toimia vaistonvaraisesti, käyttää omaa tunnetta, havaintokykyä, täytyy kuunnella, lähestyä kohdetta. Älyä ei pidä unohtaa, mutta se pitää vähäksi aikaa riisua päältä.”

– Agnès Varda (1991)

 

”Mustaa Pekkaa (1964) tehdessäni suurin etuni oli, etten tiennyt kamerasta mitään. Luulin, että kaikki on mahdollista. – – Siitä hetkestä alkaen, kun Jack Nicholson ilmestyi [Yksi lensi yli käenpesän, 1975] kuvauspaikalle, hän oli sataprosenttisen valmistautunut, täydellinen ammattilainen, antelias, avulias, loistava ihminen, huippunäyttelijä. Kun lopetimme kuvauksen… En tiedä onko hän hullu vai ei. En vieläkään tiedä, mutta kuvauspaikalla aivan loistava tapaus.”

– Milos Forman (2008)

 

”Salajuonen (1988) tekeminen oli yksi elämäni inhottavimpia työkokemuk­sia. Minua painostettiin joka tahoilta aina kuvausvaiheesta elokuvan ilmestymiseen asti. Elokuva ei ollut enää minun hallinnassani. Tämän jälkeen ymmärsin, miten vaarallista kenenkään kaltaiseni ihmisen on työskennellä amerikkalaisten studioitten kanssa. Samalla se oli hyvä oppitunti, koska jouduin oivaltamaan, että studioiden kanssa täytyy pelata täsmälleen samoin kuin Puolan kommunistisen hallituksen alaisuudessa.

Ymmärsin, miten ankarasti on puolustettava itseään. Studiot eivät tieten tahtoen kohtele elokuvantekijää raakalaismaisesti. He tahtovat muuttaa jotakin pientä sieltä täältä. Kutsun sellaista makkarapolitiikaksi. He ehdottavat, että leikkaa siitä makkarasta ihan pieni siivu. En­sin sitä ajattelee, että olkoon menneeksi, ero ei ole niin suuri, että siitä kannattaisi nostaa meteliä. Tällä periaatteella makkara katoaa lopulta kokonaan. Kun olin kerran sen kokenut, päätin vastedes kieltäytyä kai­kista muutosehdotuksista. Se on osoittautunut hyväksi päätökseksi.”

– Agnieszka Holland (1995)

 

”Kun valmistelimme Tappajan jälkiä (1967), kävimme vaimoni, Leen ja hänen leidinsä Michellen kanssa illallisella Venice Beachilla. Olimme liikkeellä Leen autolla, ja hän veti ravintolassa kunnon kännit. Halusin ajaa takaisin. Lee ei suostunut. Painimalla sain avaimet hänen kädestään. Sen jälkeen hän ei suostunut istumaan autoon. Kasvojensa säilyttämiseksi hän lopulta kiipesi auton katolle. Oli mukava meri-ilma, kello yksi yöllä ja aloin ajaa. Se oli sellainen farmariauto, ja ajoin hyvin hiljaa, koska Lee ei suostunut tulemaan alas. Kun parin mailin jälkeen pääsimme valtatielle, kuulimme sireenin äänen ja pysähdyimme. Poliisi käveli luokseni, veivasin ikkunan auki ja hän sanoi: ’Tiedätkö että sinulla on Lee Marvin katollasi?’”

– John Boorman (2009)

 

”Neorealismi on tärkeä kaikille italialaisille ohjaajille, erityisesti minun sukupolvelleni eli meille, jotka olimme sodan päät­tyessä 10–12-vuotiaita. Juuri tuossa iässä alamme lähestyä elokuvia jo oman makumme ja mieltymystemme tukemina. Niinpä ensimmäiset elokuvat, jotka todella näin – eli eivät ne, jotka näin kotikyläni torilla, vaan ne, jotka näin ymmärtäen, mitä elokuva on – olivat neorealistisia elokuvia. Sitten tapahtui pieni episodi, joka ratkaisi kohtaloni. Roomas­sa asuimme kaupunginosassa, jonka nimi on Piazza Vittorio. Eräänä aamuna lähdin kouluun kello kahdeksalta. Kun ylitin aukiota, sen olivat sotilaiden tavoin valloittaneet oudonnäköiset ihmiset. Siellä oli De Sica kuvaamassa erästä Polkupyörävarkaan (1948) kohtausta. Kyseessä on kohtaus, jossa kadunlakaisijat auttavat päähenkilöä etsimään polkupyöräänsä Piazza Vittoriolta. Rooman Piazza Vittorio on hyvin suuri aukio, jolla on torikauppiaita, puoteja ja elokuvateatteri. Se on kuin pieni kaupunki, jopa suurempi kuin kotikyläni. Sinä aamuna en mennyt kouluun vaan jäin koko päiväksi aukiolle katsomaan tuota herraa, joka ohjasi eloku­vaa. Ymmärsin, että vaikka minun olikin vielä jatkettava koulunkäyntiä, niin jonakin päivänä haluaisin kuulua tuohon näkemääni maailmaan. Toisin kuin fasistinen elokuva, neorealismi tartutti minun sukupolveni ohjaajiin uuden halukkuuden käsitellä todellisuutta.”

– Ettore Scola (1990)

 

”Minulla oli hyvä lapsuus. Isäni oli elokuvantekijä ja äitini tavallaan hänen ensimmäinen katsojansa. Isä kertoi aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa paljon tarinoita. Hän kuunteli ihmisten toiveita, huolia ja ongelmia, ja suhtautui heihin rakkaudella. Isä kertoi näitä tarinoita äidilleni ja minä kuuntelin niitä pienestä pitäen. Samalla huomasin, kuinka kertomusten tapahtumat muuttuivat ideoiksi ja ajatuksiksi. Isäni oli usein kuvauksissa. Äitini saattoi ottaa minut ja veljeni mukaansa, kun kävimme tervehtimässä isäämme kuvauspaikoilla. Joskus jätin jopa koulupäiviä väliin. Isäni koki vastuuta elämästä ympärillään ja tahtoi osoittaa rakkautensa elokuvan keinoin. Minulla oli mahdollisuus tuntea elokuvan maailma pienestä pitäen hyvin läheisesti. Rakastuin elokuvaan välittömästi.”

– Samira Makhmalbaf (2009)

 

”Hälytystilan (1972) Montand on tehnyt valintansa. Hän on tekninen asiantuntija. Hänellä on tunne-elämää, mutta hänen ideologiansa ei voi antaa periksi tunteille. Poliitikot eivät myöskään voi antaa periksi tunteilleen, sillä hekin ovat sillä lailla teknisiä asiantuntijoita. Jos näen poliitikon selittämässä tunteitaan, että kuinka surullista jokin asia on, en usko siihen hetkeäkään. Tunteelliset ihmiset eivät mene politiikkaan.”

– Costa-Gavras (1999)

 

”Kun olin markkinoimassa Uskollista puutarhuria, japanilainen kriitikko kysyi minulta, miksi teen koko ajan samaa elokuvaa. Luulin tehneeni koko ajan erilaisia elokuvia, mutta hän intti, että kuvaan aina samaa asiaa – eristystä. Hän täsmensi, että Maids kuvaa eristystä kodin sisällä, Jumalan kaupunki maan sisällä ja Uskollisessa puutarhurissa on kahtiajakautuminen koko maailman tasolla, ja kysyi, olenko mahdollisesti siirtymässä jossain vaiheessa johonkin muuhun?

Silloin ymmärsin tämän olevan totta. Sosiaalinen eristäytyminen ja kokonaiskuvan hahmottaminen ovat tärkeä aihe minulle. Se on vaistomaista. Myös Blindness kertoo siitä ja ihmiskunnasta. Nyt kun katsoimme sen ensimmäisen lyhyen videon, ymmärsin, että sekin liittyy Blindnessiin, koska jo siinä yritin kertoa ihmiskunnasta. Ehkä tämä on minun pakkomielteeni: kuvata ihmisiä veljinä ja vihollisina, aina laajemman kuvan kautta hahmotettuna.”

– Fernando Meirelles (2019)