Sodankylän elokuvajuhlat ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) jatkavat vuonna 2021 alkanutta yhteistyösarjaa ”Suomalainen elokuva 90 vuotta sitten”, jolla nostetaan esille kotimaisen elokuvan historiaa vuosi kerrallaan.
Vuonna 1932 Suomessa julkaistiin kolme pitkää kotimaista elokuvaa, joista Olenko minä tullut haaremiin! sekä virolais-suomalainen yhteistuotanto Auringon lapset ovat lyhytdokumenttivalikoiman ohella katsottavissa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-palvelussa.
Olenko minä tullut haaremiin! (92 min.)
Auringon lapset (48 min.)
Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (49 min.)
Promotio, traditioiden juhla (12 min.)
Suomen vanhan kaartin 120-vuotisjuhla (18 min.)
H.K.K. Ruotsin kruununprinssin ja H.K.K. kruununprinsessa Louisen vierailu Suomessa (12 min.)
Lastenpäivä Helsingissä (9 min.)
Elannon kotioloja (16 min.)
Kätketyn kolmikon vuosi
1932 eittämättä kuuluu kotimaisen elokuvahistorian tuntemattomiin vuosiin. Vuoden 1931 vedettyä suomalaisen äänielokuvan esiinmarssina ymmärrettävästi itseensä suuren huomion on vuoden ‘32 sato niukkuudessaan jäänyt varjoon. Tänä aikana syntyi vain kolme täyspitkää kotimaista, joista Olenko minä tullut haaremiin! sekä Kuisma ja Helinä myöhemmin saivat paremmin äänitetyt (ja muistetut) uusintaversiot. Auringon lapset (Päikese lapsed) puolestaan oli yhteistuotanto Viron kanssa ja veljeskansan ensimmäinen täyspitkä äänielokuva: Suomenlahden tällä puolen elokuvaa ei edes esitetty!
Waldemar Wohlströmin viimeiseksi ohjaukseksi jäänyt Olenko minä tullut haaremiin! jatkaa Jaakko Korhosen elokuvien vuonna 1931 käynnistämää Agapetus-buumia kirjailijan omalla sovituksella. Se avaa omanlaisensa ikkunan aikakauden sukupuolinormeihin ja ivaa näitä minkä ehtii. Suurin ilo löytyy kuitenkin tekniseltä puolelta. Elokuva nimittäin kuvattiin mykkänä ja repliikit lisättiin siihen vasta jälkijunassa: on suoranaisen hellyttävää tarkastella köykäistä replikointia, jolla hilpeät näyttelijät pyrkivät yleisöä puijaamaan. Näyttelijäkastista mainittakoon myös vuoden 1938 uusintaversioon tiensä löytänyt Joel Rinne.
Vuoden suurimmaksi elokuvaksi kasvaa Kalle Kaarnan tulkinta Kuisman ja Helinän traagisesta rakkaustarinasta. Vuosi 2022 tuntunee kaikista meistä väärältä ajalta pysähtyä romantisoimaan venäläisiä, mutta jos joku mies maailmassa kykenee meidät tälle aaltopituudelle saattamaan, on se Tauno Palo, joka vielä tässä toisessa elokuvaroolissaan oli Tauno Brännäs. Kaarnan elokuvarunoelma kiteyttää mielenkiintoisesti suomalaisten itänaapurissaan näkemän sotilaallisen uhan ja kulttuurillisen viehätyksen. Tämä ajattoman ajankohtainen dualismi resonoi edelleen kiivaan kiehtovana, ja sen lomassa saamme tyylikkäästi kuvatun kesäisen romanssin.
Mikään filmi ei kuitenkaan kuvaa kesää niin syvällä antaumuksella kuin Auringon lapset. Lähes täysin virolaisvoimin tehty tuotanto ikuistaa Eestin suven nuorekkaan railakkaaseen potrettiin, ilman ainuttakaan studio- tai sisäkuvaa. Myöhemmin Suomeen kuvaajaksi tulleen Theodor Lutsin ohjaustyö viettelee viattomuudellaan taltioidessaan iloisen, kukkaan puhkeavan kansalliskulttuurin ennen kuin synkät pilvet ilmestyivät horisonttiin. Seuraava virolainen äänielokuva näki päivänvalon vasta 1947 ja tuolloin päivä paistoi jo toisin: tämän myötä kevyen ja pinnoistaan elävän filmin historialliset meriitit kasvavat yli elokuvallisten. Suomalaisyleisö voi tuntea suurta ylpeyttä siitä, että me autoimme etelänaapuriamme tässä saavutuksessa.
Vuoden 1932 kätketty kolmikko tarjoaa mielenkiintoista tarkasteltavaa muillekin kuin kansallisfilmografiaa alusta loppuun koluaville kompletionisteille (toki meillekin!). Näissä töissä kotimainen äänielokuva näyttäytyy suloisissa lapsenkengissään, ja kaikki niissä todistettava kompurointi avautuu kulttuurihistoriallisena kultanäkynä. Kotimainen elokuvatuotanto toki varttui tästä niin määrällisesti kuin laadullisestikin, mutta muistot varhaiskehityksen vaiheista rikastuttavat ja lämmittävät, näyttävät meille meidän kaaremme.
Topi E. Timonen
Lyhytdokumentteja vuoden 1932 Suomesta
Vuosi 1932 merkitsi Suomessa pulakauden ja oikeistoradikalismin huipentumaa; niinpä mistään sellaisesta ei näy vuoden virallisessa dokumenttisadossa merkkiäkään.
Päinvastoin: Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut esittelee huomattavaa materiaalista vaurautta. Helsingin Ammatinedistämislaitoksella järjestetyssä tapahtumassa näytteilleasettajat, sellaiset kuin SOK:n mylly, Helsingin Säilyke Oy tai Suomen Puutarhaviljelijäin Liitto, panevat parastaan. Tarjolla on nautintoja margariinista 52-kiloiseen ruijanpallakseen. Arabian ja Riihimäen lasin astiat huolehtivat silmänruoasta. Myöhempien aikojen tv-kokkien isoisä tekee nykykatsojaan hieman surrealistisen vaikutuksen.
Promotio, traditioiden juhla, Suomen vanhan kaartin 120-vuotisjuhla ja H.K.K. Ruotsin kruununprinssin ja H.K.K. kruununprinsessa Louisen vierailu Suomessa esittelevät puolestaan Virallisen Helsingin. Paraateja, kunniakäyntejä, ja -laukauksia, mitalisadetta… on kuin nuoren ja paljosta selvinneen tasavallan pääkaupunki haluaisi näyttää mihin pystyy. Svinhufvud ja Mannerheim nähdään seremonioiden ylimpinä toimeenpanijoina. Väkeä on paljon, sekä marssijoita että marssien katselijoita.
Suoranainen tungos vallitsee elokuvassa Lastenpäivä Helsingissä. Pienet juhlijat on poikien polvihousuja lukuun ottamatta puettu kuin aikuiset – sekä lapset että aikuiset näyttävät hyvin tyylikkäiltä. Ohjelma ja rekvisiitta on kuitenkin silmiinpistävän samanlaista kuin vaikkapa kesän 2022 kaupunginosajuhlissa: sirkusta, karusellia, nukketeatteria, ilmapalloja.
Viralliset elokuvat esittävät sen mitä pitääkin, eivät muuta. Jos lastenpäivän innostuksen sekaan tirahti kyynel, sitä ei filmillä nähdä. Elokuvista kiinnostavin ja vauhdikkain on Elannon kotioloja. Se esittelee ensin työn (elantolaiset purkittamassa, pursottamassa ja pakkaamassa) ja sitten huvin (opiskelun, voimistelun, näyttämötoiminnan, jopa tanssimisen). Dokumentti muistuttaa maailmasta, joka on vasta puoliksi koneistunut. ”Kone, joka valmistaa kylmyyttä” -planssi tuo lähes scifimäisen, kylmän tuulahduksen.
Elokuva loppuu tekstiin, joka kuvaa tyhjentävästi kaikkia edellä mainittuja dokumentteja: ”Ja päivällä taas jokainen tekee parhaansa palvellakseen Teitä siinä suuressa koneistossa, jonka nimi on Elanto, ja joka on osa Helsinkiä”. Nimenomaan ajatus koneistosta on alituisesti mielessä. Jokaiselle on paikkansa, jokaista tarvitaan, mutta ulkopuolella ei ole mitään. Juuri siksi huomio kiinnittyy nuoreen naiseen, joka epäonnistuu Elannon voimistelutunnin pukkihypyssä. Neiti ei ehkä ole kaksinen voimistelija, mutta tuolla satunnaisella eleellään hän nousee vuoden 1932 dokumenttisadon inhimilliseksi sankarittareksi.
Veli-Matti Huhta