SUOMALAINEN ELOKUVA VUONNA 1931

90 vuotta sitten Suomessa kuohui niin poliittisesti kuin taiteen saralla. Kotimaista elokuvaa aallot viskoivat mykkäfilmin tutuksi tulleesta turvasatamasta kohti äänielokuvan avomerta. Vuoden mittaan kävi selväksi, että paluuta ei ollut: yksi taiteenlaji oli kuolemassa pois ja sen nuorempi sisar löytämässä paikkansa. Oleellisia eroja Hollywoodin paremmin tunnettuun kehityskulkuun löytyy muutama. Äänielokuviin siirtymisessä Suomi tuli muutaman vuoden myöhässä, mutta suoritti vaihdoksen lyhyemmällä murroskaudella. Toinen huomattava ero on elokuvien määrässä, sillä 1930-luvun alun Suomessa elokuvia valmistui varsin niukasti; studiotehtaiden kasvu oli vielä muutaman vuoden päässä. Vuonna 1931 täyspitkiä elokuvia valmistui kahdeksan, joista viisi on säilynyt kokonaisina. Pienen aineiston myötä jokainen askel (ja jokainen kompastuminen!) teki historiaa, osallistui luotsaamaan kotimaista elokuvakulttuuria kynnyksen yli audiovisuaaliseksi taiteeksi.

Elokuvat asettuvat murroksen molemmille puolille tekijöille suotujen teknisten mahdollisuuksien mukaan. Valentin Vaalan tutkielma viulistin sielusta, Laveata tietä, oli mykkäfilmi, johon lisättiin jälkikäsittelyssä musiikki ja ääniefektejä. Jaakko Korhosen ohjaamista Agapetus-komedioista Aatamin puvussa ja vähän Eevankin teki pioneerintyötä kuuluvien repliikkiensä kanssa, vaikka kyseessä oli vielä selkeä hybridi. Seuraajaksi tehty Rovastin häämatkat sai tyytyä lisättyyn musiikkiin. Kalle Kaarnan ”suur-äänielokuvaksi” markkinoitu Jääkärin morsian esitti repliikkejä välitekstein, mutta pohjana toiminut musiikkinäytelmä heräsi henkiin äänitettyjen laulujen muodossa. Sekä Yrjö Nortan kadonnutta revyytä Sano se suomeksi että kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestynyttä Erkki Karun ”elokuvallisempaa” Tukkipojan morsianta mainostettiin ensimmäiseksi 100-prosenttiseksi äänifilmiksemme. Kuuluvamman lisäksi suomalainen elokuva kasvoi kansainvälisemmäksi: sekä maamme ensimmäiseksi yhteistuotannoksi luettu Erämaan turvissa että Etelä-Amerikkaa kuvaava matkadokumentti Tulimaata tutkimassa ovat säilyneet vain osittain.

Myös elokuvateollisuuden keskeisissä voimissa tapahtui henkilövaihdos, jonka myötä 1931 näyttäytyy sillanrakentajien aikakautena. Edellisen vuosikymmenen pioneerit (kirkkaimpana tähtenään ”Suomen Griffith” Teuvo Puro) olivat monet jo tehneet viimeiset ohjauksensa ja uusi kaarti oli vasta muovautumassa. Titaaninen Erkki Karu ja kahdella pitkällä fiktiollaan vuoden 1931 kuninkaaksi itsensä kruunannut Jaakko Korhonen kuolivat molemmat nuorella iällä vuonna 1935: Karu ohjasi elokuvia elämänsä loppuun, kun taas Korhosen ohjaukset rajoittuvat vuoden 1931 dynaamiseen suoritukseen. Kalle Kaarnan ura kukoisti 30-luvun, mutta harmittavan monta hänen filmeistään on menetetty historialle. Yrjö Nortan ohjaajanuraan tuli Sano se suomeksi -elokuvan jälkeen usean vuoden tauko, jonka jälkeen hän ohjasi ensin Toivo Särkän kanssa ja sitten yksin monia kotimaisen elokuvan perusteoksia.

Laveata tietä antoi mustalaisaiheiden parissa aloittaneelle Valentin Vaalalle ensikosketuksen siihen moderniin seurapiirielämään, jonka kuvaajana hän nousi 1930-luvun kuluessa studiokautemme merkittävimmäksi ohjaajaksi. Myös kameran edessä näemme, miten palaset hiljalleen asettuvat paikoilleen. Pian Teuvo Tulioksi nimensä kääntänyt Theodor Tugai toimii viimeisiä kertoja näyttelijänä Vaalan filmissä, jo kokemusta kartuttanut Joel Rinne säntäilee ilman rihman kiertämää Aatamissa ja Jääkärin morsiamen pääosassa nähdään uljas valkokangasdebyytti lupaavalta tulokkaalta nimeltä Tauno Brännäs. Vuoden 1931 kotimaiset elokuvat eivät ehkä ole täydellisyyteen viilattuja mestariteoksia, mutta niissä elää harvinaisella tavalla huomisen lupaus: ne ovat portti uuteen päivään, tulevaisuuden alkusoitto. (Topi E. Timonen)