ARNAUD DESPLECHIN

Arnaud Desplechin (s. 31.10.1960) on ranskalaisen elokuvan 1990-luvulla aloittaneista tekijöistä kiitetyin, mutta monesta syystä myös merkittävin. Sitä hän on esimerkiksi siksi, että hän on luonut yhtenäisen tuotannon, helposti tunnistettavan käsialan, ja vähitellen koonnut itselleen ominaisen näyttelijä- ja tuotantojoukkueen. Kuten tiedämme elokuvan historiasta, se on ollut useimmille hienoille tekijöille välttämätön edellytys merkittävien elokuvien syntymiselle. Desplechinin ikäluokassa on paljon tekijöitä, joiden elokuvista on helppo pitää, mutta joihin ei ole niin helppo päästä kiinni, koska ne eivät niin vaivattomasti heijasta tekijöidensä persoonallisuutta.

Jo Desplechinin kaksi ensimmäistä työtä La vie des morts (”Kuolleitten elämästä”, 1991) ja Le sentinelle (”Vartiomies”, 1992) herättivät suurta ja ansaittua huomiota, mutta kolmas Comment je suis disputé… (ma vie sexuelle), (”Kuinka väittelin…(seksuaalielämäni)”, 1996) avasi täydellä voimalla hänen henkilökohtaisen suhteensa elokuvaan. Siinä hän esitteli ensimmäisen kerran toistuvan hahmonsa Paul Dédaluksen (nimi lienee kunnianosoitus James Joycen alter egolle Stephen Dedalukselle) Mathieu Amalricin esittämänä. Hän tuntuu olevan ohjaajalleen samanlainen ikoni kuin Jean-Pierre Léaud’n useissa elokuvissa näyttelemä Antoine Doinel François Truffaut’lle. Paul Dédalus on samanlainen harhailija kuin Antoine Doinel, mutta kolmanteenpotenssiin. Hän on toista sukupolvea ja saamassa akateemista kasvatusta. Hän ei tiedä, haluaako kirjoittaa väitöskirjansa, vai mennäkö sänkyyn jonkun tuntemansa naisen kanssa, mutta kenen, siitäkään hän ei ole varma. Miksi suunnitella tulevaisuutta, kun ei tiedä mitä se on. Toiset ottavat tulevaisuudesta otteen ja tekevät siitä itsensä näköisen. Paul Dédalus ei ole niitä ihmisiä.

Kysymys on maailmankatsomuksesta. Desplechin kuvaa näköalattomuutta, jota on ollut kaikkina aikoina, neuvottomuutta vaihtoehtojen edessä. Julmuutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat epävarmoja tyrkyllä olevan runsauden keskellä.

Tässä ohjaaja seuraa vankkaa ranskalaista elokuvatraditiota, jota hänelle edustaa ilmeisesti Jean Renoir. Hänhän oli hyvin laaja-alainen tekijä, joka harvoin asettui alttiiksi näköalattomuudelle. Jonkinlainen esimerkki Paul Dédalukselle tuntuu olevan Boudu eli kuinka pelastua hukkumasta (Boudu sauvé des eaux, 1932); Michel Simonin loistokas esiintyminen Bouduna, clochardina, joka otetaan hoiviin porvariskotiin ja alkaa heti lähennellä sekä talon kotiapulaista että emäntää. Kaiken kaikkiaan hän saa muutamassa hetkessä talon täysin sekaisin holtittomalla sekopäisyydellään.

Toinen elokuva, jota onkin runsaasti jäljitelty, on Pelin säännöt (La règle du jeu, 1939), joka tuli yleisesti tunnetuksi vasta 1960-luvun alussa ja äänestettiin silloin monissa yhteyksissä ranskalaisen elokuvan suurimmaksi mestariteokseksi. Se kertoo ranskalaisen porvariston murroksesta toisen maailmansodan kynnyksellä. Puitteina sillä on metsästysretki ja sen kunniaksi järjestetty suuri gaala, jonka aikana isäntä- ja palvelusväki sekoittuvat traagisella tavalla toisiinsa. Keskeinen henkilö on Renoirin itsensä näyttelemä Octave, joka risteilee vaivatta luokkien välillä. Elokuvan motoksi on muodostunut repliikki: ”Pahinta on, että jokaisella on syynsä.”

Näiden kahden elokuvan aihelmia Desplechin tuntuu käyttävän elokuvissaan luovasti, vaikka luokkaristiriidat näyttävät hiipuneen toisiksi kuin Renoirin aikana. Poikkeuksen muodostaa Eräs joulutarina, joka kertoo näistä ristiriidoista julmalla tavalla.

Velipekka Makkonen