Harvassa ovat ne ohjaajat, jotka yllättävät jokaisella uudella elokuvallaan, mutta saavat silti katsojan tuntemaan olonsa kotoisaksi ensimmäisestä kuvasta lähtien, joka ikinen kerta. Meksikolainen suurmestari Arturo Ripstein y Rosen kuuluu tuohon pieneen joukkoon elokuvallisia seikkailijoita, polunraivaajia, uusien muotojen keksijöitä, vanhojen lajityyppien, tarinoiden ja trooppien uudistajia – hänen tuotantonsa on kutsu suurelle matkalle, ihmismielen ja -sielun kaukaisimmille rannoille.
Ripsteinin massiivinen œuvre vaikuttaa sisältävän aivan kaikkea: kirjallisuuden klassikoiden sovituksista (esim. Elena Garron Los recuerdos del porvenir, 1968; Juan Rulfon El gallo de oro, nimellä The Realm of Fortune, 1985; Gabriel García Márquezin No One Writes to the Colonel, 1999) dokumentteihin, kuten lyhyt Salón Independiente (1969, yhdessä Felipe Cazalsin ja Rafael Castanedon kanssa) – jazzahtava raportti näyttelystä, josta tuli käänteentekevä tapahtuma modernin meksikolaisen taiteen historiassa ja kehityksessä – tai Lecumberri, el palacio negro (1976), joka käsittelee Mexico Cityssä sijainneen vankilan viimeisiä kuukausia; ja genretöihin, kuten hänen esikoispitkä fiktionsa, sarkastisen melankolinen ja luuta myöten trimmattu lännenelokuva Time to Die (1966) taikka äkeänsynkeä Mexican Gothic -harjoitelma La tía Alejandra (1979), puhumattakaan paikoitellen herkullisen hupsusta komediasta The Ruination of Men (1999).
Voidaan sanoa, että kyse on älyllisestä ja henkisestä rajattomuudesta, monimuotoisuuden ideasta, elokuvan kyvystä puhua kaikesta kaikille, joiden pariin Ripstein syntyi. Hänen isänsä Alfredo Ripstein hijo oli nimittäin tuottaja ja avainhenkilö meksikolaisen elokuvan niin kutsuttuna kulta-aikana, ja hän rahoitti monia taiteellisia hankkeita, jotka olivat keskenään niinkin erilaisia kuin Julio Brachon Dumas nuoremman tekstiin perustunut melodraama La mujer de todos (1946) ja Alejandro Galindon lumoava nuorisorikollisuusmetaelokuva Mañana serán hombres (1961), taikka poikansa keskeinen Naǧīb Maḥfūẓ -sovitus The Beginning and the End (1993) ja Fernando Méndezin uraauurtavat kauhuelokuvat. Ripsteinin elokuvissa nämä klassisen meksikolaisen elokuvakulttuurin parhaat puolet säilyvät akuutisti läsnä – joillain muodollisilla tasoilla uusittuina, mutta uteliaisuudessaan ja anteliaisuudessaan muuttumattomina.
Nämä ovat eloisia ja pirskahtelevia laatusanoja tuotannosta, joka on tulvillaan sairaalloisuutta ja ahdistusta, absurdia huumoria ja groteskia draamaa, epätoivoisia huitaisuja onnen suuntaan ja tuskallisia kohtalon käänteitä! Jo hänen esikoiselokuvansa pyörii kohtalon kysymyksen ympärillä: onko väkivaltainen kuolema välttämättä pakko kostaa (varsinkaan kun käy ilmi, että tapausten kulku olikin hieman toisenlainen kuin alun perin uskottiin…)? The Castle of Purity (1972) kertoo miehestä, joka pitää koko perhettään vankina suojellakseen heitä maailmalta, jota hän pitää yksinkertaisesti pahana – kun taas Lecumberri, el palacio negro alkaa, huippuironisesti, vankilapaon jälkiselvittelystä. The Holy Office (1973) puolestaan tarkastelee Espanjan inkvisition antisemitismiä yllättävän yksityiskohtaisella tavalla näyttäen kirkonmies-kuulustelijat ja -tuomarit lähinnä byrokraatteina – jotka tietyllä tapaa epäonnistuvat uhriensa pelastamisessa, kun nämä (omasta valinnastaan) kuolevat uskonsa vuoksi; erityisen tärkeä aihe Ripsteinille, jonka perhe polveutuu isän puolelta Meksikoon paenneista puolanjuutalaisista.
Nämä kaikki ovat tosin varhaistöitä, jotka hahmottelevat varmoin vedoin Ripsteinin keskeiset teemat, joita hän on työstänyt siitä lähtien, aina hämmentävillä ja toisinaan häiritsevillä tavoilla. Ja mitä syvemmälle Ripsteinin maailmaan sukeltaa, sitä merkillisemmäksi näkymä hänen elokuviensa gardeniantuoksuiseen syöveriin muotoutuu: harvoin on hellyys näyttänyt niin laumautuvalta, totuus niin synkältä, ihmiskunta niin hilpeältä, omituiselta, loistavalta, hirvittävältä ja silti pelastamisen arvoiselta, saastaiselta ja kömpelöltä kuten ruumiit, joiden vankeina olemme, ja kuitenkin lopulta loistavalta kuin aurinko, sillä alhaisimmallakin syntisäkillä on viisauden ja kauneuden hetkensä.
Olaf Möller