BARBET SCHROEDER

Mitä tulee Barbet Schroederin kuvioihin – varaudu yllättymään: jos erehdyt hetkeksikään kuvittelemaan, että tiedät jotakin hänen taiteestaan, muuttaa Schroeder suuntansa täysin ja kehittää tyylilleen jotakin aivan uutta. Elokuvan moniosaaja ja useiden lajityyppien tulkki tekee yhtä vaivattomasti ensiluokkaisen, loistokkaan Hollywood-helmen Koston suudelman (1995) kuin kokeellisen auteur-elokuvan La virgen de los sicariosinkin (2000); yhtä lailla esseistisen dokumentin viittomakieltä puhuvasta gorillasta (Koko, le gorille qui parle, 1978) kuin draaman, keskiössään nainen joka kieltäytyy puhumasta näennäistä äidinkieltään (Amnesia, 2015); rennon ironisen katsauksen sadomasokistisiin riitteihin (Maîtresse, 1975) sekä uhkapelien maailmaan (Tricheurs, 1984); dokumenttisarjan ja pitkän fiktioelokuvan samasta aiheesta teoksissa The Charles Bukowski Tapes (1985) & Barfly (1987). Ja kuten kaikki hyvin tiedämme: mikään ei saa keskivertoyleisön päätä niin pyörälle kuin tekijä joka ei seuraa ohjenuoraa suutari pysyköön lestissään vaan kokeilee uusia esteettisiä lähestymistapoja jatkuvalla syötöllä – ja samanaikaisesti tuottaa oppikirjan mukaista valtavirtamateriaalia.

Schroeder ei kuitenkaan ole vain ohjaaja: hän toimii myös tuottajana ja levittäjänä. Les Films du Losange -tuotantoyhtiön perustamisen myötä hänestä tuli yksi 60-luvun ranskalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Omien töidensä hoitamisen lisäksi Schroeder halusi, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Éric Rohmer voisi tehdä mitä vain (loistavan esikoiselokuvansa Leijonan merkin 1959/62 epäonnen jälkeen) teoksesta La Boulangère de Monceau (1963) lähtien. Schroeder tuki yhtä antaumuksella riippumattomia hankkeita kuten Frédéric Mitterandin Lettres d’amour en Somalie (1982) kuin valtavia eurooppalaisia arthouse-tuotantoja kuten Volker Schlöndorffin Swannin rakkaus (1984).

Schroeder syntyi Iranissa 1941 sveitsiläisen geologin ja saksalaisen fyysikon lapseksi. Schroederin äiti näki sopivaksi, että vanhempien eron jälkeen Schroeder aloittaisi koulun Ranskassa. Schroederin mieltymys äärimmäisyyksiin ja erikoisuuksiin näkyy tämän esikoisfiktiossa Lisää! Lisää! (1969), joka onnistuu mahdollisesti ainoana elokuvana näyttämään huumeet erittäin coolina. Schroederin panokset kovenivat kolmannessa teoksessa, dokumentissa Général Idi Amin Dada: Autoportrait (1974): ohjaaja käytti paljon aikaa iloisen, murhaavan sosiopaatin kuvaamiseen. Idi Amin oli Schroederin ensikosketus pahuuden ilmentymään. Dokumenttia seurasi eräs aikamme mysteerisimmistä hahmoista kansainvälisen lain ja politiikan kentällä, Jacques Vergès, joka puolusti uransa aikana 1900-luvun pahimpia rikoksentekijöitä (Paholaisen asianajaja, 2007). Lisäksi Schroeder on ohjannut varsin ajankohtaisen dokumentin (Munkki lietsoo vihaa, 2017) hyvinkin vaikeaselkoisesta hahmosta, munkki Ashin Wirathusta, joka on toiminnallaan ja sanomisillaan lietsonut fasismia ja kansanmurhaa Burmassa. Barflyn jälkeen julkaistu Onnen kulissit (1990) lähti kohti Hollywoodia, jota seurasi Schroederin osalta toista vuosikymmentä valtavirrassa uiskentelua (teoksia kuten Nuori naimaton nainen, 1992, ja Painajainen keskellä päivää, 1996). Vaikka kyseiset elokuvat eivät tietenkään miellyttäneet Arthouse-ympyröitä, ne tarjosivat älykästä viihdettä massoille. Pitkähkön valtavirtapyrähdyksenkin aikana Schroeder kuitenkin toteutti erittäin kokeellisia projekteja, kuten esimerkiksi edellä mainittu La virgen de los sicarios, puoliksi surrealistista deliriumia, puoliksi vérite exposée’ta Medellìnin huumekartellista. Samaa repertuaaria edustaa myös erinomainen Inju: la Bête dans l’ombre (2008), joka muuntaa nerokkaasti Japanilaisen rikoskirjallisuuden klassikon varoittavaksi tarinaksi länsimaalaisista, jotka luulevat tuntevansa jonkin ulkopuolisen maan paremmin kuin sen asukkaat.

Todellisena kosmopoliittina Schroeder tietää, ettei kotia ole ja vaara voi vaania joka nurkan takana – ja sekös tekeekin elämästä mielenkiintoista.

Olaf Möller