BULLE OGIER

Bulle Ogier (Marie-France Thielland) syntyi Pariisin esikaupunkialueella Boulogne-Billancourtissa 9. elokuuta 1939 ja työskenteli nuoruudessaan Chanelin muotitalossa kunnes korkeatasoinen kokeellinen teatteriryhmä (mm. Marc’O.,Jean-Pierre Kalfon ja Pierre Clémenti) vei lahjakkaan naisen mennessään. Pariisin intellektuellien kerma Jean Genet’istä lähtien seurasi esityksiä ja katsomon penkkejä kulutti intomielisesti myös Jacques Rivette, eräs tulevan elokuvauran tärkeimmistä yhteistyökumppaneista, jonka ilkikuristen lumemaailmojen airueena Ogier tavoitti täydellisesti ohjaajansa etsimät uuden ilmaisun virtaukset.

Kameran eteen ilmestyessään Ogier osaa olla yhtä aikaa viettelevä, mystinen ja kryptinen, etäännyttää itsensä perinteisestä filmitähtityylistä ja hyödyntää garbolaista unissakävelijämäistä presenssiä; hiljaisuuksia, jotka kestävät yli oletetun, katseita, jotka osuvat hieman ohi tarkkailijastaan… unohtamatta kutsuvasti raollaan olevia huulia, jotka kieltäytyvät viettelevään eroottiseen hymyyn puhjenneinakaan paljastamasta syvimpiä salaisuuksiaan.

Näyttelijättären ikoniset eleet yhdistyvät intiimin rekisterin ja ulkoisen hulvattoman musikaalimaisuuden pyörteeksi, johon saatamme Sodankylässä heittäytyä esimerkiksi mestarillisen Le pont du Nordin (1981) voimalla. Ennen kuvausten alkua Ogier oli näytellyt Fassbinderin Kolmannessa sukupolvessa (1979) vankilasta vapautunutta terroristia ja ehdotti Rivettelle asetelman jatkamista. Tuloksena oli omanlaisensa ”Franz Biberkopf Pariisissa” -variaatio, aikansa kuohunnan, klaustrofobian ja illuusioiden karisemisen kokokuva, johon Rivette kairasi inspiraatioita myös lasten peleistä, Don Quijotesta ja Schatzbergin Variksenpelättimestä (1973).

Samalla Le pont du Nord saattaa hyvinkin olla koko elokuvan historian kaunein äiti/tytär -yhteistyö. Sen toista, mifunelaisen samurain vinkeän pakkomielteistä hulluutta, sarjakuvasankaritarten ponnahtelevaa eloisuutta, Buster Keatonin vakavakasvoista melankoliaa, yksinäistä juonikkuutta ja omalaatuista huumoria yhdistelevää pääosaa näyttelee oman sukupolvensa valovoimaisimpiin lahjakkuuksiin kuulunut Pascale Ogier (1958–1984).

Bulle Ogieria tekisi monestakin syystä mieli verrata toiseen ranskalaisen elokuvan ja teatterin ikoniin, Jeanne Moreau’hun, ensinnäkin siksi että kumpikin kuului Marguerite Duras’in luottohahmoihin. Duras’n määritelmä Ogierista – “Bulle, ce n’est pas la nouvelle vague, c’est le vague absolu.” – kääntyy lyhyellä lintsatulla kouluranskalla jotenkin seuraavasti:
”Bulle ei kuulu uuteen aaltoon, hän on aalloista absoluuttisin…”

Kahta näyttelijää yhdistävät myös roolivalintojen anteeksiantamaton korkeatasoisuus ja taiteellisten standardien tinkimättömyys. Lyhyt listaus Ogierin ohjaajista puhuu omaa kieltään: Téchiné, Delvaux, Buñuel, Lelouch, Garrel, Bellon, Schroeter, Oliveira, Chéreau, Audiard, Ruiz, Assayas, Iosseliani, Schmid…

Kamera osaa varastaa ajatukset, intiaanien mukaan ehkä sielunkin. Ogierin vaistonvarainen ja aistivoimainen muuntautumiskyky on hetkittäin aavemaista ja juuri hetkistähän näyttelijäntyössä on kysymys. Toistuvasti liikutaan eri maailmojen välillä ja esimerkiksi Oliveira tavoitteli usein mykkäelokuvien tyyliä siinä missä Rivette puolestaan rakasti kummitustarinoita (ja uskoi ainakin itse sinnikkäästi tekevänsä perinteisiä genre-elokuvia).

Ohjelmistoomme niin ikään kuuluvan Alain Tannerin Salamanterin (1971) – teosta voisi luonnehtia vaikkapa ”Cornell Woolrichin kirjoittamaksi Julesiksi ja Jimiksi, joka olisi hyvinkin voitu purkittaa Jean Eustachen keittiössä” – viimeiset otokset, joissa Ogier lipuu hidastuskuvissa väkijoukon keskellä, edustavat nekin puhdasta magiaa…

Claude Chabrolin myöhäiskauden helmiin lukeutuva Valhe sydämessä (1999) on perinteisempi rooli – ”sivuosa”, joka kasvaa kaiken avaimeksi ja todentaa hyvin Ogierin kepeämpää ja leikittelevämpää puolta. Valikoiman täydentää harvinaisempi herkku, Barbet Schroderin ohjaama sadomasokististen tendenssiensä ja Ogierin lateksidominaroolin tähden oman aikansa sensuurin kynsiin joutunut kohuelokuva Maîtresse (1976), jossa näyttelijättären vastaparina nähdään perieurooppalaisen riemukkaan dekadenssin urbaani airut, viinibistrojen (ja nyttemmin putinilaisten pelmenihelvettien) tursasmainen joulupukki Gérard Depardieu.

Rivetten toinen unohtumaton tulkki, ilmestyksenomainen Juliet Berto vieraili festivaaleillamme vuonna 1987 ja nyt tuo hieno tarina saa arvoistaan jatkoa Locarnossa elämäntyöpalkinnon 2015 pokanneen Ogierin ilmestyessä keskuuteemme suoraan taiteiden taikapiiristä.

Valmistautukaa siis kohtaamaan ranskalaisen elokuvan viisaimmat ja kauneimmat silmät, jotka tuntuvat katsovan jonnekin kauas kameran tuolle puolen, ehkäpä suoraan ikuisuuteen…

Lauri Timonen