DOMINIK GRAF

Dominik Graf on yksi niistä harvoista elossa olevista elokuvamestareista, jotka syntyivät ja toimivat hyvin aktiivisesti Saksan liittotasavallassa. Josko hän ei olekaan kotimaansa rajojen ulkopuolella niin hyvin tunnettu kuin ansaitsisi olla, johtuu se hänen urakaarestaan: Graf tekee töitä pääasiassa televisiolle – vain kymmenisen prosenttia hänen yli seitsemästäkymmenestä teoksestaan on tehty elokuvateatterilevitystä varten.

Julkisen palvelun yleisradiotoiminta oli aina utopiaa Grafille: yksittäinen Saksan liittotasavallassa jäljellä oleva tuotantoala, joka toimi joltisenkin samalla tavoin kuin muinainen Hollywood – paikka, jossa saattoi työskennellä Hawksin tai Selanderin tyyliin ja tuottaa viihdettä tusinakaupalla, prêt-à-porter -leffoja joita älykkäät ja uteliaat tiesivät käyttää kumouksellisten ajatusten levitysvälineenä; ja kuten Tatort: Der rote Schatten (2017), Grafin viimeisin töllötinmassoille suunnattu avantgarde- ja valistuskokeilu osoittaa: Se toimii yhä – kun tasavallan presidentti ilmaisee olevansa tyytymätön tekemäsi poliisisarjan politiikkaan tiedät sohaisseesi arkaan paikkaan… Die Katze (1988), melodrama Der Felsen (2002) ja perinne-elokuva Die geliebten Schwestern (2014) toimivat suuren luokan yhteenvetona hänen TV:ssä kokeilemistaan ajatuksista ja esteettisistä lähestymistavoista. Mikä taas tietää sitä, että elokuva on se paikka jossa asiat kaiverretaan kiveen – ja harvat ohjaajat missään maailmankolkassa voivat väittää luoneensa näiden kolmen juuri mainitun ohjaajan töiden kaltaisia teoksia: Elokuvia, jotka ovat vuosien mittaan onnistuneet tulemaan enemmän elämää sykkiviksi ja merkityksellisemmiksi samalla kun ne tuntuvat olevan myös yhä enemmän ja enemmän… definiittisiä, vailla parempaa sanaa. Die Katze, Der Felsen, Die geliebten Schwestern: Tällaista sivistynyt elämä on kaikessa ristiriitaisessa, vastakohtaisessa hulluudessaan ja kauneudessaan.

Graf (s. 1952 Münchenissä) syntyi suoraan elokuvan, televisioteatterin ja kirjallisuuden maailmaan: Hänen isänsä Robert (jonka elämä ja perintö on keskiössä elokuvassa Denk’ ich an Deutschland in der Nacht…: Das Wispern im Berg der Dinge, 1997) oli luultavasti nuoren liittotasavallan näyttelijöistä karismaattisin ja lahjakkain; hänen äitinsä Selma Urfer aloitti uransa näyttelijänä keskittyen myöhemmin kirjoittamaan. Grafin kertoessa lapsuudestaan saa vaikutelman, että hänet kasvattivat Adenauerin Saksan kirjallisuuden ja esittävän taiteen parhaat ja älykkäimmät edustajat. Graf itse valitsi aluksi toisen tien: Hänestä tuli muusikko – vasta sen jälkeen hän kääntyi elokuvan pariin. Münchenin HFF:ssä (sama koulu, jota Mika Kaurismäki kävi), Graf kuului kapinoivaan sukupolveen. Se halusi tehdä suosittuja elokuvia, ei sellaista elitististä tavaraa joita heidän Wim Wendersin kaltaiset edeltäjänsä työnsivät arvostelukyvyttömille, helppoa purtavaa haluaville hyväuskoisten hölmöjen massoille Cannesissa ja Venetsiassa. Graf niitti ensimmäistä kertaa tunnustusta keskimittaisella ja herkullisen rohmerilaisella elokuvallaan Der kostbare Gast (1979); TV:lle tehty aikuistumiselokuva Treffer (1984) ja sarja Der Fahnder (joka alkoi vuonna ’85) tekivät hänestä seuraamisen arvoisen auteurin; hänen kolmannesta pitkästä teatterilevitykseen tarkoitetusta elokuvastaan Die Katze muodostui sensaatio, joka teki hänestä yhden valtakunnan suurista tekijöistä – arvio, joka ei sittemmin ole muuttunut, ylä- ja alamäet eivät merkitse mitään palkintomassojen kulkiessa käsi kädessä katsojalukukatastrofien ja rakastettujen käsitteiden ja lukujen sotkemisesta syntyvän yleisen suuttumuksen kanssa. Graf pyrkii jatkuvasti kokeilemaan mahdollisen rajoja. Graf provosoi. Graf on Saksan liittotasavallan elokuvallisen erinomaisuuden kultakanta. Graf on aito asia.

Olaf Möller