Emmanuel Mouret on luultavasti viimeisen neljännesvuosisadan aikana debytoineista ranskalaisista elokuvantekijöistä kiinnostavin. Se, että hän on aivan viime aikoihin asti pysynyt tuntemattomana, mitä tyypillisiin tunnustuksen muotoihin tulee, johtuu hänen kaikkein puoleensavetävimmästä ominaisuudestaan: hän tekee hyvin klassisia elokuvia, jotka eivät mielistele mitään ajan henkeä.
Hänen elokuvansa eivät ole koskaan visuaalisesti näyttäviä, mutta ne ovat aina kauniita katsoa. Niissä ei ole ilmiselvästi ”omaperäisiä” tarinoita tai ”monimutkaisia” narratiivisia strategioita, mutta ne ovat henkilögallerioiltaan leikkisiä, huolellisesti punottuja, rakenteeltaan ja kerrontansa kululta miellyttävän kirjallisia. Esim. elokuvassa Laissons Lucie faire! (2000) rantamuotisuunnittelijan puoliso haluaa ryhtyä salaisen agentin oppipojaksi, kun taas Please, Please Me! (2009) kertoo pokausartistista, joka löytää itsensä seurustelemasta presidentin tyttären kanssa.
Mitä muotoon tulee, vaikkapa elokuvan The Art of Love (2011) episodirakenne muistuttaa runoa säkeistöineen ja riimeineen, tai Rondon tai Gavotten kaltaista tanssia, kun taas Sydämen asia(t) (2020) on varsinainen essee kertomuksista, jotka synnyttävät satuja, jotka laukaisevat muistoja, jne. – molemmissa tapauksissa elokuvien selkeys saa niiden toisinaan lähes sokkeloiset rakenteet tuntumaan täysin kirkkailta, sujuvilta ja suoraviivaisilta.
Mouret’n elokuvat eivät myöskään käsittele mitään suuria kysymyksiä, eikä niillä ole paljoakaan tarjottavaa poliittista hurskautta kaipaaville – sen sijaan ne puhuvat tavallisista asioista, kuten rakkaudesta, halusta, mustasukkaisuudesta ja ystävyydestä kuin myös perheistä, työpaikoista ja kaikista niistä pienistä isoista jutuista, jotka meitä enimmäkseen pitävät liikkeessä, eräiden aiheiden palatessa uudelleen ja uudelleen käsittelyyn eri perspektiiveistä; elokuvassa Shall We Kiss? (2007) aivan harmittomalta vaikuttavan suukon pyytämisestä tulee alkusyy tarinalle kiltteyden oikuista sekä mielijohteiden ja kaipauksen arvaamattomuudesta, aihe jota Mouret tarkastelee uudelleen elokuvassaan Diary of a Fleeting Affair, jossa ”friends with benefits” -suhde muuttuu rakkaustarinaksi huolimatta parin parhaista yrityksistä estää moisten tuntemusten synty.
Ei muuten ole kyse siitä, että nämä vaatimattomat ja arvokkaat ihmeet olisivat olleet jotenkin kätkettyjä! Mouret’n elokuvia on usein nähty tutuilla isoilla festivaaleilla kuten Cannesissa ja Venetsiassa, mutta aina sivusarjoissa, joissa hänen kaltaistensa ominaispiirteet tuppaavat hukkumaan (poikkeuksena Locarno, missä The Art of Love nähtiin peräti kilpasarjassa). Jälkikäteen näyttää, että siirtymä kohti selkeää suurelokuvaa oli tarpeen jo kauan sitten ansaitun vakavan huomion saamiseksi – ja mikä voisi olla suurelokuvallisempaa kuin perioditeos sellaisen tukevasti kanonisoidun klassikon pohjalta kuin Denis Diderot’n Jacques le Fataliste et son maître – mikä kuvaa César-ehdokkuuksilla kuorrutettua Neiti J:tä (2018) kyllä ulkoisesti, mutta ei sen sielua, joka kepeydessään muistuttaa Dominik Grafin tutkielmia historiasta ja kirjallisuudesta, kun taas elokuvan selkeys tuo mieleen Robert Bressonin, jo siksikin että vanha mestari teki myös oman versionsa tästä romaanista.
Huolimatta Neiti J:n loistokkuudesta Mouret’n taide on ennen kaikkea diskreettiä; usein tarvitaan lähempää tarkastelua sen ymmärtämiseksi, miksi hänen elokuvansa tuntuvat niin runsailta. Sisimmässään ne ovat keskustelukuvia, mikä pitää tässä ymmärtää kahdella tavalla: viittauksena 1700-luvun maalaustaiteen perienglantilaiseen conversation piece -genreen ja toisekseen yksinkertaisena toteamuksena, että ne ovat kuvia ihmisistä keskustelemassa. Mouret’n elokuvat eivät ole ikinä staattisia – puhuminen ei tarkoita paikallaan seisoskelua, vaan myös esim. tilan tutkiskelua samalla kun sanat soljuvat; on myös monenlaisia tapoja kuvata dialogin dynamiikkaa, esim. kehittämällä sisäisiä rytmejä kuuntelemisen ja puhumisen (ja niiden näyttämisen), yksittäisten ja parikuvien, kasvojen, niskojen, profiilien jne. kuvaamiseen. Mouret osaa muuttaa puhumisen visuaaliseksi musiikiksi tai tilalliseksi runoudeksi häiritsemättä kuitenkaan koskaan kaikkein ilmeisintä tehtäväänsä: puhuvien ihmisten kuvaamista, heidän ideoidensa ja ajatustensa ymmärrettäväksi tekemistä.
Viime kädessä Emmanuel Mouret’n elokuvat ovat ajattomia kaikkein miellyttävimmällä, viihdyttävimmällä ja palkitsevimmalla tavalla: nämä ovat teoksia, joita ei välttämättä koe mitenkään kiireelliseksi katsottavaksi, koska aina on jotain nyt-tai-ei-koskaan- tai täytyy-tietää-mistä-puhutaan -tyyppisempää – mutta kun ne on kerran nähnyt, tietää itsestään selvästi, että haluaa nähdä ne uudestaan, ja että seuraavalla kerralla on itse eri ihminen ja siksi elokuvakin on erilainen.
Olaf Möller