Yhdenkin Karim Aïnouzin elokuvan nähnyt katsoja tuntee ohjaajan kuvaavan tarinoita kameran sijaan sydämellään. Projektista toiseen saumattomasti liukuvassa taitelijassa yhdistyvät dokumentaristin ja fiktiotekijän parhaat puolet. Filmografian kääntöpuolet muodostavat hedelmällisen, toisiaan ruokkivan vuoropuhelun. Dokumenttielokuvat muistuttavat kuvallisella tunnelmoinnilla ja road movie -genren varioinnilla fiktioita, kun taas näytelmäelokuvissa hahmojen vapautunut tarkkailu ja historiallisen aikakauden autenttinen tallentaminen välttävät fiktion keinotekoisuuden.
Brasilian pohjoisrannikolla Fortalezan kaupungissa syntynyt Karim Aïnouz opiskeli maanmiehensä Fernando Meirellesin (Sodankylässä 2019) tavoin ensiksi arkkitehtuuria. Arkkitehtuurinen silmä on ollut hyödyksi mm. Wim Wendersin, Robert Redfordin ja Michael Glawoggerin kanssa ohjatussa yhteisprojektissa Cathedrals of Culture (2014) sekä Berliinin lentokentästä kertovassa Central Airport THF -dokumentissa (2018).
Elokuvaopinnot veivät miehen Yhdysvaltoihin, missä hän työskenteli leikkaajana ja osana kameratiimiä Todd Haynesin läpimurtoelokuvassa Poison (1991). Haynesin tavoin Aïnouz on ollut keskeinen tekijä aikakauden LGBTQ-aiheiden kuvaajana. Kokeellinen ja henkilökohtainen lyhytdokkari Seams (1993) luetaan keskeisiin AIDS-aikakauden synnyttämiin elokuviin. Se raivasi tietä debyyttifiktiolle Madame Satã (2002), joka valittiin Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -sarjaan ja voitti palkintoja maailmanlaajuisesti. Rio de Janeiron kuumille ja boheemeille kujille sijoittuva henkilökuva maineikkaasta rikollisesta ja kabaree-artistista käänsi huomion Brasiliaan tärkeänä elokuvamaana ja on edelleen globaalissa elokuvahistoriassa merkittävä rotu- ja sukupuolikysymyksiä käsittelevä elokuva.
Debyyttifiktionsa jälkeen Aïnouz toteutti ympäri maailmaa nähtyjä installaatioita sekä fiktion ja dokumentin välimaastossa leijuvia matkaelokuvia kuten Suely in the Sky (2006) ja I Travel Because I Have To, I Come Back Because I Love You (2009). Kuvallisiin tunnelmiin perustuvat elokuvat vapauttivat Aïnouzin fiktiokerrontaa tavalla, jonka vaikutus näkyy maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa saaneessa Futuro Beachissa (2014). Kahden miehen intensiivisen romanssin kautta siirtolaisuuden teemoja käsittelevää tarinaa ei väännetä rautalangasta vaan pariskunnan vaiheita edistetään enemmän leikkauskohtien välissä kuin valkokankaalla.
Vuonna 2015 äidin kuolema sysäsi Aïnouzin sukeltamaan menneisyyteen ja kertomaan ikääntyvien sukupolvien hiljalleen katoavat tarinat. Tuloksena syntyi syvästi liikuttava trooppinen melodraama The Invisible Life of Eurídice Gusmão (2019). 1950-luvulle sijoittuva elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka joutuvat isänsä vuoksi erilleen. Tämä aiheuttaa vuosikymmenien ja sukupolvien lävistämän kivun tukahduttamatta kuitenkaan toivoa jälleennäkemisestä. Upeasti kuvattu, Cannesissa Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon voittanut melodraama on aikakaudet ja tunneskaalat räjäyttävä mestariteos.
The Invisible Life of Eurídice Gusmão -elokuvan hengessä toteutettu uusin dokumentti Mariner of the Mountains (2021) on ajan ja perhesiteiden liitoskohdissa kummitteleva sukellus emootioiden historiaan, henkilökohtainen tutkimusmatka ja intiimin esseistinen dokumenttielokuva, jonka kauniit kuvat lumoavat jokaisen kanssamatkustajan.
Otto Kylmälä