MAHAMAT-SALEH HAROUN

Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre esiintyy kaksi afrikkalaista nimeltä Idrissa ja Mahamat-Saleh. Helmikuussa edesmennyt burkinafasolainen ohjaaja Idrissa Ouedraogo vieraili Sodankylässä jo 1989, ja nyt on vuoro Mahamat-Saleh Harounilla – jolta huumorintajuisena miehenä ei jäänyt Akin huuli huomaamatta.

Kukaan muu afrikkalainen ohjaaja ei viimeisten 15 vuoden aikana ole ollut niin palkittu Cannesin ja Venetsian festivaaleilla kuin Tshadista (meille maantieteellisesti orientoitumattomille koordinaatit: Nigerin ja Sudanin välistä) tuleva Mahamat-Saleh Haroun (s. 1961). Hän pakeni nuorena perheensä kanssa maan sisällissotaa Ranskaan, missä sai monelle Ranskan ex-siirtomaiden afrikkalaisille nykypolvien elokuvantekijöille tyypillisen taustan: hän opiskeli elokuvaa Pariisissa ja journalismia Bordeaux’ssa, jonne asettui myös asumaan.

Kaksikymmentä vuotta sitten Haroun alkoi ensin tehdä lyhytfilmejä ja dokumentteja, joista mainetta sai malilaisen näyttelijän ja griotin, ”tarinankertojan” Sotiguy Koyatén potretti. Sen muutkin esiintyjät herättävät eurooppalaisessa kunnioitusta: englantilainen teatteriguru Peter Brook, ranskalainen käsikirjoittajalegenda Jean-Claude Carriere…

Omaelämäkerrallisella dokudraamallaan Bye Bye Africa Haroun palasi elvyttämään 1999 maan elokuvatuotannon kotimaassaan, jossa sota oli tuhonnut kaikki leffateatteritkin. Vaikka Tshadissa ei ollut ammattinäyttelijöitä eikä ammattilaisia tekijöitä, Haroun on kyennyt valmistamaan kuusi pitkää elokuvaa (ne muut neljä ovat Our Father, Dry Season, A Screaming Man, Grigris sekä maan diktaattorista kertova järkyttävä dokumentti Hisseun Habre, A Chadian Tragedie). Bye Bye Africasta on tilanne viidessätoista vuodessa sen verran Tshadissa muuttunut ja rauhoittunut, että sen jälkeen kun oli voittanut Grand Prixin Cannesissa, Haroun – maansa oikeastaan ainoa elokuvaohjaaja – sai hallitukselta mieluisan tehtävän järjestää Tshadiin elokuvakoulutuksen.

Taannoin Mahamat-Saleh Haroun puhui siitä, kuinka afrikkalaisten on saatava nähdä omia kuviaan valkokankaalla eikä jouduttava amerikkalaisten ja eurooppalaisten ”kuvien kolonisaation” uhreiksi. Hänen elokuvissaan tshadilaiset ovat saaneet nähdä omaa todellisuuttaan – jopa Tshadin hallituksen tuella – ja kaikessa vetävyydessäänkin ne ovat mitä vakavinta kertomaa osattomista Harounin kotimaassa. Tuoreimmassa teoksessaan A Season in France Haroun on viimein tilittänyt myös, kuinka koruton keskiafrikkalaisten osa on hänen nykyisessä asuinmaassaan Ranskassa. Ja kun pakolaisiakin kuvannut Aki Kaurismäki jo mainittiin, niin eikö hänen ja Harounin sekä henkilöissä että ilmaisussa ole jotain sukulaisuutta?

Timo Malmi