Sodankylän tämänvuotiset mykkäelokuvaelämykset täydentää Neil Brandin säestämä hervoton klassikkokomediakolmikko. Ohukaisen ja Paksukaisen Keitosta pähkinöihin vapauttaa fiineille päivälliskutsuille keikkahommiin pestatun kaaosalttiin kaksikon porvariston esibuñuelilaiseen salonkiin. Etikettisääntöjen ylväät kulissit romahtavat jyristen, ja vuorossa on edustava rivillinen banaaninkuoria ja kermakakkuja, kenkiin kaartuvaa kuumaa keittoa ja repeytyviä housunpersauksia, tahrautuvia tekstiilejä ja itkuisen Ohukaisen kalsarikierrokseen huipentuvaa nudismin uhkaa. Karkailevaa kirsikkaa lautasellaan jahtaavan emännän (Anita Garvin) silmille tuon tuosta luiskahtava otsaripa peittää näkyvistä vain osan ympärillä vellovasta sekoilusta, ja Pitkän Jussin majatalon (1975–1979) vähemmän säyseää Basil Fawltya hetkittäin muistuttavan työläiskaksikon asenteista voi halutessaan löytää myös luokkataistelun kipinää.
Buster Keatonin Buster ja poliisiparaati on nerokas yhdistelmä anarkiaa, absurdiikkaa, akrobatiaa, geometriaa ja pikimustaa huumoria. Busterin tympeä mielitietty ilmoittaa heti kärkeen haluavansa rikkaan menestyvän miehen, ja kohtuuton vaade ajaa Keatonin mielipuolista logiikkaa noudattavien kommellusten vyyhtiin. Sketsi- ja stunttitykitys ammentaa huomattavan osan tehoistaan muotoaan ja merkitystään muuttavista lavasteista ja rekvisiitoista. Alussa nähdyt ”kalterit” paljastuvat vankilan sijaan rakastavaisia – ja yhteiskuntaluokkia – toisistaan erottavaksi kartanon portiksi, anarkistin viskaamaa pommia Buster luulee tupakansytyttimeksi ja päätyy itse varastamaan (ostamakseen uskomansa) suurperheen muuttokuorman, jota sitten retuuttaa vanhan raihnaan kaakin avustuksella urbaanin paraatiruuhkan keskellä. Elokuvan päätösjakso – koomikon elämäkerturi Edward McPhersonin mukaan ”ikonisin kaikista komediatakaa-ajoista” – on syvyyssuuntia oivaltavasti hyödyntävää sanatonta visuaalista balettia, jonka tiimellyksessä sydänkäpysen pormestari-isä huudahtaa hädissään: ”Get some cops to protect our policemen!” Beckettiläinen lopetus – antautuminen osaksi ”vihollisten” laumaa – jättää surumielisen vaikutelman, ja viimeinen kuva (jääköön se yllätykseksi) on genreen nähden perin hyytävä, mutta rakkaushan on raaka laji…
Harold Lloydin viimeiseksi lyhytelokuvaksi jäänyt kolmikelainen Rakennustyömaa muodostaa eräänlaisen triptyykin, jonka ensimmäisessä jaksossa Lloydin kihlattu (koomikon tuleva vaimo Mildred Davis) on menettämässä työpaikkaansa osteopaatin apulaisena. Solidaarinen sulho päättää mainostaa uhanalaista firmaa kyseenalaisin keinoin ja vammauttaa matkan varrella huomattavan joukon ihmisiä asiakasvirran samalla elvyttäen. Erehdysten komedian keskimmäisessä osassa Lloyd luulee tyttönsä pappiveljeä kilpakosijakseen ja yrittää itsemurhaa lähes kaikin olemassa olevin keinoin paitsi ”kaurismäkeläisen contract killerin” palkkaamalla. Huimausta aiheuttavassa kliimaksissa vastapäisen pilvenpiirtäjätyömaan rakennuspalkki kuljettaa Lloydin yläilmoihin ja silmänsä sulkenut mies luulee ensin päätyneensä ajasta ikuisuuteen. Vaikutelmaa korostavat talon seinää koristava, enkeliä esittävä karyatidi ja läheisestä ikkunasta kantautuvat harpistin näppäilemät taivaalliset nuotit, mutta todellisuus aukenee kohta entistä haastavampana ja koomikon kuilun äärellä suorittama henkeäsalpaava tasapainoiluakti pesee mennen tullen mitkä tahansa nykypäivän hakkerien koodaamat digitemput.
Neljän ei-niinkään-nolatun neron verraton yhteispaketti turvaa naurun aakkoset pitkälle tulevaisuuteen ja muistuttaa miltei punkin hengessä kapinoinnin tärkeydestä.
Lauri Timonen
Edward F. Cline, Buster Keaton: Buster ja poliisiparaati (Yhdysvallat, 1922, 18 min)
Fred C. Newmeyer: Rakennustyömaa (Yhdysvallat, 1921, 19 min)
Edgar Kennedy, Leo McCarey: Keitosta pähkinöihin ( Yhdysvallat, 1928, 20 min)