Ei ole ensimmäinen kerta, kun englantilainen huippuohjaaja Terence Davies (Sodankylässä 2010) käsittelee muistoja ja taiteilijakohtaloita, mutta nyt hän koskettaa ensimmäisen kerran avoimesti omakohtaisesti tuttua homoseksuaalisuutta. Lopputulos on taattua Daviesia, kriitikkoäänestyksissä monen papereissa yksi menneen esityskauden parhaita elokuvia.
Benediction on runoilija Siegfried Sassoonin kronologian sijasta muistoissa soljuva elämäkertadraama ensimmäisen maailmansodan tapahtumien heittämissä varjoissa. Rintamapalveluksen jälkeen Sassoon tunnettiin sodanvastaisista runoistaan ja suljettiin mielipiteidensä vuoksi mielisairaalaan. Myöhemmin hän kunnostautui prosaistina. 1920-luvulla Sassoonilla oli useita romanttisia miessuhteita, mutta meni naimisiin ja sai pojan – jonka kanssa hänellä oli omat kontaktiongelmansa.
Daviesille ominainen lyyrinen elokuva koskettelee pysyviä sotatraumoja enemmän Sassoonin rakkauselämää, ennen kaikkea suhdetta korskean näyttelijätähden Ivor Novellon kanssa. Musiikin käyttö on jälleen omaa luokkansa, ja dokumenttikatkelmat sodasta lomittuvat saumattomasti fiktioon.
TERENCE DAVIES (s. 1945) pääsi kymmenen vuoden kirjanpitäjän uran jälkeen näyttelijäkouluun 26-vuotiaana. National Film Schoolissa 1976–83 valmistunut ”Terence Davies -trilogia” kiinnitti huomion omaperäiseen kykyyn. Cannesissa 1988 esikoispitkä Rakkaat muistot ihastutti musiikillisella runollisuudellaan elvyttäessään Daviesin muistoja Liverpoolin sodanjälkeisissä työläiskortteleissa. Päivä painui mailleen (1992) jatkoi lapsuuden leffamuistoineen omaelämäkerrallisuutta, mutta hienostunut Sydän vieraassa talossa (2000) oli Edith Wharton -filmatisointi 1900-luvun taitteen New Yorkin aristokraateista. Rahoituspaitsion jälkeen Liverpool-dokumentti Of Time and the City (2008) pelasti Daviesin uran, jonka tuotteliaimmat vuodet ovat huipentuneet runoilijakuvauksiin Hiljainen intohimo (2016) ja Benediction.
Timo Malmi