Epäonnistunut tyhjyys oli alun alkaen ajateltu sarjaksi lyhytelokuvia – elokuvallisia epigrammeja, melankolisia anekdootteja ohikulkevan elämän olennaisesta omituisuudesta, jotka mustavalkoisen lämpökameran käyttö kaikkeen kuvaukseen muuntaisi aavemaisiksi. Mutta jossain vaiheessa, kun kaksi näistä oli toteutettu, elokuvantekijä-taiteilija Mika Taanila ja suurenmoinen runoilija Harry Salmenniemi tulivat siihen tulokseen, että projekti tulisi pohtia uusiksi. Ja niin he ryhtyivät tekemään vielä yhtä teosta, tällä kertaa täyspitkää, jossa olisi enemmän tilaa hengittää, kolmantena äänenään äänitaiteilija Nika Son.
Taiteellinen konsepti (joka muistuttaa heidän aiempaa yhteistyötään Mannerlaatta, 2016) pysyi samana kuin lyhytelokuvissa: kaikki kerrotaan kuvien, äänten sekä yksivärisellä taustalla näytetyn runotekstin välityksellä – ei puhetta, dialogia jne. – Antonioni potenssiin kaksi, modernisuus vietynä äärirajoilleen ja osittain jopa niiden yli, roikkumaan tuntemattoman huomisen vielä tuskin kuviteltavissa olevien käytäntöjen ja ilmaisumuotojen kuilun ylle. Taanilan tapa katsoa maailmaa, elokuvan naista ja hänen tekemisiään esittää ne yhtä tärkeinä ja arvoituksellisina kuin vanhan kilpikonnan puuhailut tai robottipölynimurin suorittamassa tehtäviään äänimaailman kurottaessa rinnakkaismaailmoihin lähellä ja kaukana. Voisi olettaa, että elokuva kertoo tuosta naisesta, jonka näemme rituaaliensa ja rutiiniensa parissa, mutta se voisi yhtä hyvin kertoa jostakusta muustakin. Esimerkiksi sinusta.
Olaf Möller