Vuonna 1990 Madonna-mania oli huipussaan. Edellisenä vuonna ilmestyneen ylistetyn ja kohutun Like a Prayer -albumin jälkeen sitä ruokittiin Dick Tracy -elokuvalla, hittikokoelmalla sekä Blond Ambition -maailmankiertueella. Viimeksi mainittua taltioimaan palkattiin nuori ohjaaja Alek Keshishian, joka lavantakaisen ”Fellinimäisen ongelmaperheen” elkeitä seurattuaan vakuutti Madonnankin siitä, että painopistettä kannattaisi muuttaa. Konserttipätkät kuvattiin satumaisen värikkäinä ja niiden välinen elämä cinéma vérité -tyyliin mustavalkoisena.
Aikana ennen internetiä ja julkkisrealitybuumia yleisö janosi idoleistaan tietoa ja sai nyt nähtäväkseen Madonnan kaksi perhettä, biologisen ja ammatillisen, joiden rajat välillä hälvenivät. Tähti itse osasi taidokkaasti ”paljastaa kaiken” ja samalla pysytellä sielunelämältään etäisenä. Elokuvasta tulikin kaupallisesti suurin dokkarimenestys ennen Bowling for Columbinea (2002) ja sitä on pidetty myös tärkeänä virstanpylväänä LGBTQ+-yhteisön kuvaamisessa populaarikulttuurissa.
Musiikillisesti elokuva ei ole varsinainen bilehittiputki, mutta Like a Prayer -albumin haltuunotto auttaa seesteisiin kohtiin kiinni pääsyssä. Kaikkinensa elokuva on huikea 90-luvun ajankuva, joka teki Antonio Banderasista kansainvälisen tähden, leimasi Kevin Costnerin tylsimykseksi ja ehkäpä sai myös Warren Beattyn haikailemaan vakaata perhe-elämää.
Liina Härkönen