70-luvun kovaksikeitetyn poliisielokuvan hektisessä muotovaliossa kaksi katuviisasta, metodeiltaan eettisesti häilyvää newyorkilaisetsivää – ”Popeye” Doyle (miespääosa-Oscarin suorituksesta pokannut Gene Hackman) ja ”Cloudy” Russo (Roy Scheider) – jahtaa pakkomielteisesti kotikonnuilleen Marseillesta ilmestynyttä kansainvälisen heroiiniringin johtaja Alain Charnieria (uransa parhaisiin kuuluvan roolin työtapaturmana saanut Fernando Rey).
Varsinkin Popeyen moraali vaikuttaa usein hämärtyvän – tärkeintä ei ole matka vaan päämäärä! – ja nerokkaiden, jopa joulupukin kostyymin sisältävien identiteettipelien labyrintissa charmantin karismaattinen Charnier näyttäytyy oikeastaan huomattavasti nuhjuisen raivoaltista vastapooliaan miellyttävämpänä hahmona.
Viime vuonna edesmenneen William Friedkinin neuroottisesti pälyilevä kamera velloo suurkaupungin liassa, rakenteissa ja arkkitehtuurissa, ääniraitaan on ladattu kelpo annos mikro-, makro- sekä piiloviestintää, ja autenttisissa olosuhteissa toteutettu maineikas, auton ja junan välillä koettava takaa-ajo on juuri niin riskialtis kuin miltä näyttääkin: visiotaan mielipuolisesti metsästänyt ohjaaja ei välittänyt ihmishenkien vaarantamisesta ja määräsi työryhmän painamaan läsän lautaan. Sävähdyttävä loppuratkaisu tarjoaa genrekonventioihin tuudittautuneille katsojille useammankin hyytävän yllätyksen.
Lauri Timonen