Holappa (Jussi Vatanen) – hyvä hiljainen mies, jos kohta hieman perso viinaksille – kohtaa Kallion ravitsemusliikkeiden hämyssä Ansan (Alma Pöysti) ja uskaltaa rakastua, vaikka elämä viskookin heidän kaidalle polulleen kiperiä esteitä. Onnesta haaveilevat tarinan muutkin hahmot, kuten Janne Hyytiäisen tulkitsema, osa-aikaista ikäsyrjintää kohtaava, levytyssopimusta hetkenä minä hyvänsä odottava karaokekuningas tai hylätyksi tullut nimetön kulkukoira. Radio resonoi sodan kaikuja, nälkä polttelee sääntöjen pedantissa viidakossa seikkailevan työväenluokan vatsoja ja lompakotkin vaikuttavat kroonisesti reikäisiltä, mutta inhimillinen solidaarisuus ja sinnikkyys kieltäytyvät kuolemasta.
Aki Kaurismäen uutuus on ajaton satu rakkaudesta ja pureutuu siinä sivussa nykyajan ongelmiin kuin terrieri murtovarkaan nilkkaan. Eurooppalaisen filmitaiteen johtava humanisti todistaa jälleen lähisukulaisuutensa mestari Chapliniin, dialogi etenee samalla leikittelevällä kepeydellä kuin Cannesin sydämet kahta vuosikymmentä aiemmin valloittaneessa Miehessä vailla menneisyyttä (2002) ja jokainen elokuvanteon osa-alue Timo Salmisen kuulaista kuvista, sielukkaista näyttelijäsuorituksista, ilakoivan täsmällisestä leikkausrytmistä, piiloviisaasta lavastuksesta ja nasevista musiikkivalinnoista tukee kokonaisuutta. Jean Renoir yritti aikanaan muuttaa taiteellaan maailmaa, mutta joutui tunnustamaan, ettei saanut sotaa loppumaan. Kuolleet lehdet – kypsän auteurin hallittu lämmin mestariteos – kuuluu tuohon samaan kauniiden illuusioiden lajistoon. Sen nähtyämme astumme teatterisalin hämärästä pohjoiseen auringonvaloon hieman onnellisempina kuin ennen.
Lauri Timonen