Caraxin lopullisen läpimurron taannut Levoton veri on eriparisten elementtiensä saumaton summa. Yhtäältä katselemme klassistakin klassisempaa ”viimeinen keikka” -tyyppistä rikoskertomusta, jossa kahden herrasmiesvarkaan ryhmäänsä värväämä, käsistään kätevä nuorukainen (Denis Lavant) lumoutuu Michel Piccolin tulkitseman vanhemman kriminaalin rakastajatar Annasta (Juliette Binoche) ja rakkaus käy olemassaolon kidutuskammiossa raastavaksi. Jacques Beckerin Älkää koskeko -merkkiteosta (1954) muistuttava, paikoin pagnolilainenkin nostalgianarratiivi saa kuitenkin rinnalleen futuristisia uurteita ja scifin piirteitä: tulevaisuuden pariisilaisia piinaa ilman syvempiä tunteita harrastetussa seksissä tarttuva tappava virus, jonka vastalääkkeen hankintaan suunniteltu ryöstökin liittyy.
Dystooppiset visiot kohtaavat musikaalin konventiot, perinteinen ranskalainen korttelikuvaelma David Bowien sävelten täydentämän modernin rakkauden ja ajaton rikosjuoni eksistentialistisen amok-juoksun paahtavalla asfaltilla polttavat askeleet. Carax yhdistelee taiten miltei mainosmaailmasta lainattua 80-lukulaiskuvastoa (pääparin partavaahdot, Miami Vicea lähestyvä värikartta) kärkikolmikon laskuvarjohyppyihin huipentuviin adrenaliinipiikkeihin, joiden ansiosta taivas on ”grémillonilaisittain” ainakin hetkeksi heidän. Caraxin lyhyt tarina rakkaudesta on subliimin näyttelijätyön juhlaa.
Lauri Timonen