Roland Barthes sanoi valokuvan näyttävän kuoleman työssään. Myös tämä elokuva, Risto Jarvan Onnenpeli, näyttää sen – ainakin kun sitä katsoo kesällä 2024. Sen keskeinen näyttelijä Kaisa Korhonen (yhdessä harvoista valkokangasrooleistaan) ja kahden siinä kuultavan laulun säveltäjä Kaj Chydenius ovat juuri kuolleet. Taustalla kuolee Helsinki. Mutta enteellisesti se myös syntyy uudelleen, repien ja rakentaen, modernille ominaisella väistämättömyydellä.
Samaa modernin väistämättömyyttä on Onnenpelissä. Vaikka uuden aallon kansainväliset esikuvat välillä irvistävätkin sen saumakohdista, tuntuu teos edelleen kotimaisittain historialliselta irtiotolta juonivetoisuudesta ja tarinoinnista. Kärjistäen: tämän modernimmaksi tai urbaanimmaksi ei suomalainen elokuva ole tullut sen koommin.
”Kokonaissuunnitelma, kokonaissuunnitelma”, hokee uutta kaupunkirakentamista puolustava arkkitehti. Onnenpelin kokonaissuunnitelmassa on ongelmansa, mutta Anneli Saulin, Jaakko Pakkasvirran ja Eija Pokkisen esittämien nuorten kaupunkilaisten kesäpäivien kuvauksessa on vastaansanomatonta vauhtia ja eloisuutta. He suuntaavat antaumuksella sekä valoon että varjoon.
Kuolema tekee työtään, mutta Onnenpeli osoittaa elämän olevan silti ahkerampi. Minulla on ”tämä päivä ja tulevaisuus”, kuten Kaisa Korhonen elokuvassa laulaa.
Veli-Matti Huhta