Pont-Neufin rakastavaisissa kaksi kapinoivaa sivullista – addiktion riivaama, sirkusurasta haaveileva Alex (Denis Lavant) ja hitaasti sokeutuva taidemaalari, vauraan perheen karkuritytär Michèle (Juliette Binoche) – kohtaa toisensa fyysisen lian ja sielullisen puhtauden merkitsemissä haastavissa olosuhteissa. Rosoisen romanssin kodiksi muodostuu avaran taivaan alla, virtaavien vesien yllä kohoava Pariisin vanhin silta, ja intiimin tarinan taustalla räiskähtelevät sanattomana poliittisena viiltona Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlien valtiolliset ilotulitteet.
Carax lataa eteemme uskomattomia hallusinatorisia oivalluksia – yhtenä huipentumana Binochen Seinellä suorittama vesihiihto – ja luo levottomalla kamerallaan ainutlaatuisen, brutaalin, syvälle iskevän baudelairelais-apollinairelaisen runoelman. Väkivalta kohottaa päätään sekä Alexin impulssien että raadollisten olosuhteiden osalta ja Bressonin vaikutus (Taskuvaras, 1959, Neljä yötä Pariisissa, 1971, Raha, 1983) tuntuu vahvasti läpi. Lars von Trierin Dancer in the Darkin (2000) melko suoraan nyysimä sokeusteema tekee kunniaa sekä Chaplinin Kaupungin valoille (1931), että Jean Delannoyn ranskalaisklassikko Pastoraalisinfonialle (1946), mutta lopputulos on jäljittelemättömästi Caraxin sydämestä ja sielusta kummunnut, häiritsevä, alitajuntaan viikkokausiksi vellomaan jäävä visio elämästä, joka on alati jossain toisaalla.
Lauri Timonen