”Kutsu minua Pummiksi”, Vittorio (Franco Citti) sanoo. ”Vittorioita on monta, mutta Pummeja on vain yksi.” Tämä lause pätee myös Pier Paolo Pasolinin ensimmäiseen elokuvaan: se on ainutlaatuinen.
Pummin kuvista välittyy herkkyys, tuoreuden tuntu, jota yleensä parhaimmasta runoudesta löytyy. Aivan kuin Pasolini olisi löytänyt uuden, vielä nimeämättömän mantereen, tehnyt tutkimusmatkaa salaiseen paikkaan. Hän on reportteri runouden maailmassa. Bernardo Bertolucci, joka toimi apulaisohjaajana, muotoilikin kuvausten tunnelmaa: ”Tuntui kuin olisin todistanut kielen syntymää.”
Maailma, jonka Pasolini herkällä runoilijasielullaan köyhyydestä filmille saa, ei ole idealisoitu: seksityöntekijät eivät saa sairasrahaa, ja Pummin mukaan parittajana olo on kunniattomampaa kuin varastaminen. Pasolini kuvaa Rooman laitakaupunkia sen itsensä sisältä, katutasolta, tavalla, joka saa tuntemaan, että havaintoja tekee köyhä runoilija, joka näkee maailman mittaamattomasti herkemmin ja paljaammin kuin henkevä rikas.
Pasolini katselee ympärilleen ja näkee maailmassa – joka on pohjimmiltaan surullinen, raaka ja julma – sanoinkuvaamatonta kauneutta ihmisten naurussa, onnessa. Unijakso, jossa Pummi uneksii omista hautajaisistaan, voisi olla Luis Buñuelin tai Carl Th. Dreyerin elokuvasta: jo debyyttielokuvallaan Pasolini todisti nerokkuutensa!
Joonas Nykänen