Juri Noršteinin animaatio huokuu tiivistynyttä tunnetta, etenee pehmeinä kuvaryöppyinä ja tunnistamisen välähdyksinä aikaan, jota ei ehkä edes ollut. Tanssilavojen tunnelma tihkuu läpi oudosti tutun mutta samalla vieraan sävelmän, hellyys haihtuu ilmaan ja kuoleman raaka viima pyyhkäisee muiston mukanaan.
Pikku susihukka keinuu takapihalla poljettavassa ompelukoneessa, ihmettelee ehkä, miksi hänen pitäisi viedä vauva mukanaan, hassuja laulavat. Vauva on syntynyt äitinsä luomana, tarina kertojan luomana. Pikku susihukka haluaa sen, ryöstää ihanasti hehkuvan, vastustamattoman aarteen. Huutavan, pelästyneen, kallisarvoisen pienen ihmisen, suurimman aarteen.
Talvessa poika syö omenaa, kohoaa tylyn todellisuuden yläpuolelle. Kesän lämmössä eri ulottuvuudet sekoittuvat. Minotauros hyppää narua huolettoman tytön kanssa. Kala voisi sukeltaa alas taivaalta, kulkuri vaeltaa maiseman poikki ja katoaa. Elävät hahmot ihastuttavat, ja suloisen karvaassa lyhyessä unessa saa kurkistaa salaisuuteen.
Mia Öhman