Saksalaismestari F. W. Murnaun (1888–1931) toiseksi viimeinen elokuva unohtuu turhan usein samankaltaista draamanlinjaa tapailevan maineikkaamman Auringonnousun (1927) varjoon, muttei häviä edeltäjälleen olennaisissa seikoissa lainkaan.
Suoruudessaan miltei sielullista puhtautta tavoitteleva tarina on petollisen yksinkertainen: Kaupungista pois haikaileva chicagolaistarjoilija Kate (Janet Gaynoria eroottisempi Mary Duncan) ja ankaran isänsä viljanmyyntimatkalle lähettämä nuori maanviljelijä Lem (George O’Brienia feminiinisempi Charles Farrell) rakastuvat, ja äkkiavioliitto vie heidät miehen vanhempien hoteisiin Oregonin tuulessa hulmuaville vehnäpelloille, mutta vanhoillinen patriarkka (David Torrence) pitää uutta miniäänsä pelkkänä onnenonkijana, eikä poika halua asettua avoimesti isäänsä vastaan. Ongelmia tuottavat myös viehättävää tulokasta jahtaavat lakkoilevat työmiehet, viljan myyntihintoja laskevat osakekurssit ja satoa uhkaava hurrikaani.
Murnaun aikalaisarvostuksessa ja asemassa ei ollut koskaan mitään epäselvää, ja yksityisiä opintoretkiään UFA:n Neubabelsbergin studioille suorittivat muun muassa Viimeisen miehen (1924) kuvauksia paikan päällä seurannut Alfred Hitchcock ja kuukauden Berliinissä vuonna 1927 viettänyt, tosifaniksi – tapojensa vastaisesti – julkisestikin julistautunut John Ford.
Viime mainittu saattoi hyvinkin muistaa Suurkaupungin tytön pääparin avio-ongelmat ja Katen väkivallasta kieltäytyvän Lemin nenän edestä lukitseman makuuhuoneen oven Vaiteliaassa miehessään (1952) Mary Kate Danaherin päätyessä yhtä pasifistisen Sean Thorntoninsa kanssa vastaavaan ratkaisuun. Murnaun viljankeruuta ja työntekoa käsittelevissä jaksoissa kytee puolestaan neukkulaisen kolhoosirunoelman henkeä – King Vidor palasi aiheeseen teoksessa Meidän jokapäiväinen leipämme (1934) – ja Terrence Malick on tunnustanut Suurkaupungin tytön Onnellisten ajan (1978) ensisijaiseksi esikuvaksi.
Kollegoistaan Murnau vertautuu ennen muuta romanttisempaan ja optimistisempaan Frank Borzageen, joka saattoi rakastavaisensa yhteen vaikka ikuisuuden ehdoilla. Saksalaisen rakkauskäsitys on muutamaa astetta jurompi ja vähemmän itsestään selvä – Suurkaupungin tytön lopetuksenkin oli tarkoitus olla huomattavasti synkempi, mutta Fox-studio puuttui taiteilijan luovaan vapauteen. Elokuvastaan riitojen seurauksena ulos marssinut Murnau ei ollut valvomassa lopullista leikkausta, mukaan lisäiltiin rahamiesten toimesta komediallisia elementtejä ja kehnosti synkronisoitua ääntä, ja ohjaajan tavoittelema kaupunkimiljöön ahtauden ja viljapeltojen avaruuden jyrkkä kontrasti on Lotte Eisnerin mukaan hädin tuskin havaittavissa. Alkuperäisen näkemyksen oli tarkoitus muodostua ”tarinaksi leivän pyhyydestä”, mihin ”Our Daily Bread” -työnimikin viittaa, mutta auteurin kosketus säilyy moninaisesta runtelusta huolimatta detaljeissa, nyansseissa sekä pienissä sanattomissa eleissä ja oivalluksissa.
Edeltäjänsä Auringonnousun tavoin Suurkaupungin tyttökin on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Murnaulle ”varjojen luominen oli aina valoa tärkeämpää”, ja mieleen palaa Thomas Mannin vanha toteamus siitä, kuinka ”tragedia ja komedia kasvavat samassa puussa, ja pelkkä valaistuksen vaihdos riittää muuttamaan toisen toiseksi”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan Suurkaupungin tyttö kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen. Vastoinkäymisten asettuessa riviin Murnaun rakastavaiset käyvät taistelua rakkauden puolesta. Se on heidän tehtävänsä, ja lopulta jäljelle jää vain ikuisen paluun merkitsemä uusi aamu.
Sodankylän perjantai-illan huipennuksena Suurkaupungin tytön säestävät lähes 40-vuotisen uran mykkäelokuvamusiikin parissa tehnyt pianisti Neil Brand ja americana-sävytteiseen bluegrassiin pyykkilautoineen ja banjoineen erikoistunut The Dodge Brothers -yhtye.
Lauri Timonen