Buñuelin testamenttielokuvassa Fernando Rey tulkitsee Sevillasta Pariisiin matkaavaa, sadomasokistisesta suhteestaan nuoreen Conchitaan tiliä tekevää vaurasta hidalgoa. Takaumissa nähdään, kuinka kiero nainen pitää hassahtanutta ukkoa julmasti pilkkanaan ja alistaa seksuaalisesti turhautuneen jahtaajansa Ariadnen langoin sidotulla siveysvyöllä sinipalliseksi aisankannattajaksi. Edes Michel Piccolin äänellä ranskaa parlaavan Reyn ikoninen vuohiparta ei riitä tällä kertaa takaamaan ”pukkipartyn” suomaa purkautumista…
Pierre Louÿsin La Femme et le pantin -romaanin (1898) kuudes elokuvaversio jatkaa pakkomielteen ja fetisismin kuvaelmana Viridianan (1961) ja Tristanan (1970) käynnistämää ”vertigolaista” linjaa, mutta muistetuin oivallus liittyy roolitukseen. Tuotanto ajautui alkuperäisen Conchitan – Maria Schneiderin – kanssa vakavaan jumiin, kunnes epätoivoaan baarissa lääkinnyt Buñuel koki kahden kuivan martinin aikaansaaman ilmestyksen ja korvasi yhden näyttelijän kahdella. Carole Bouquet’n ja Ángela Molinan sattumanvaraiset vuoronvaihtelut luovat banaalin tarinan ylle selityksiä karttavan mysteerin, ja intohimon hämäriä kohteitakin on useampia. Sortava, (väki)valtaa vaivatta käyttelevä huijattu ukkeli ei ole kroonisessa tanassa jöpöttävine ryppynakkeineen mikään viaton uhri, ja jahdin liepeillä räjähtelevät vasemmistoterroristien orgastiset pommit. Buñuelin upea ura päättyy Wagnerin säveliin ja päinvastoin kuin T. S. Eliotin runossa, ”pamahdukseen, ei ulahdukseen”.
Lauri Timonen