Yksi kuuluisimmista sodanjälkeistä italialaista elokuvaa koskevista lausahduksista on peräisin Giulio Andreottilta, joka yhden De Gasperin kahdeksasta hallituksesta varaministerinä ollessaan sanoi, että neorealismi on kuin likapyykin pesemistä julkisuudessa. Toisin sanoen tuon ajan elokuvan olisi pitänyt olla puhdasta ja antaa Italiasta yksinomaan moitteeton, tahraton, putipuhdas, ellei suorastaan neitseellinen kuva. Mutta mitä tämä merkitsee? Alberto Lattuada oli yksi tuon ajan tyylitajuisimpia ja hienostuneimpia mestareita, jonka elokuvat olivat aina täydellistä käsityötä ja säteilevän kauniita – ja käsittelivät usein kaikki niitä epämieluisia asioita, joita löytyi erityisesti gente per benen tahrattomalta vaikuttavasta maailmasta. Tässä katsannossa The Boarder näyttäytyy tuon aikakauden ja sen moraalien peilauksena: korkealuokkainen seksityöläinen lähtee nuoren tyttärensä kanssa lomalle, jossa hänet näkee eräs hänen asiakkaistaan, jonka lörpöttely johtaa pian siihen, että kaikki kuiskivat pahansuopaan sävyn naisparasta.
Elokuva piirtää näkyviin maailman, joka koostuu, silloinkin kun tehdään nähtävästi hyviä tekoja, lähes pelkästä tekopyhyydestä, joka on pelkkää fasadia, karmaisevan naurettava näytelmä. Tämä sopii hyvin erääseen The Boarderin tekniseen ominaisuuteen: se oli yksi kaikkein ensimmäisiä italialaisia värielokuvia – teknologia, etenkin tässä nähdyssä Ferraniacolor-muodossaan, alleviivaa näkemämme maailman keinotekoisuutta… The Boarder voi näyttää harmittomalta, mutta tosiasiassa se on pohjaton kuilu.
Olaf Möller