Pienessä vuoristokaupungissa vietetään häitä ja yleinen remu jatkuu pitkään, kunnes tuore aviopari vetäytyy yön tultua kotinsa rauhaan. Kuukausia myöhemmin aviomies (Charles Vanel) loukkaantuu lasten vahingossa aiheuttamassa kaivosonnettomuudessa ja joutuu peittämään kasvojensa kammottavat arvet metallisella naamiolla. Puolisot vieraantuvat toisistaan, vaimo (Sandra Milovanoff) ajautuu toisen miehen käsivarsille ja alkaa suunnitella pakoa. Aviomies yhyttää heidät lähdön hetkellä – rakastaja on pukenut kasvoilleen huoneen seinältä löytämänsä maskin – ja petoksen entisestään arpeuttama puoliso saa yhteenoton seurauksena surmansa. Ruumis hävitetään läheiseen teollisuusaltaaseen, mutta aamun valjettua vuorossa on uusia yllätyksiä…
Charles Vanelin (1892–1989) ainoa pitkä ohjaus Yön pimeydessä (Dans la nuit) – lähes 200 roolin mies tunnettiin paremmin näyttelijänä mm. Jean Grémillonin, Jacques Feyderin, Henri-Georges Clouzot’n, Luis Buñuelin ja Alfred Hitchcockin elokuvissa – iskee nimensä mukaisesti suoraan pimeälle puolelle, inhon, intohimon, häpeän ja katumuksen valtakuntiin. Puolittain hirviöksi muuttuneen miehen apaattinen itsesääli saa vastavoimakseen vaimon haparoivan solidaarisuuden, mahdollisesti (katseenluonteja jungilaisemmin lukien) jopa uteliaan häivähdyksen monsteriseksin kiimaa. Tempo on heti hektinen, kuin 30-luvun Jean Renoiria tuplanopeudella, ja alun hääjaksokin jonkinlainen amfetamiinienerginen variantti Jean Vigon L’Atalanten (1934) viiden vuoden päässä häämöttävästä vastaavasta onnen purkauksesta. Mustasukkaisuusdraama kuuluu (italialaisiakaan lainkaan väheksymättä) perinteisiin ranskalaisiin leipälajeihin, harteikkaassa Vanelissa voi aistia Raimun körmyversion ja muussakin tarinassa Marcel Pagnolin Leipurin vaimoa (1938) ennakoivaa taikinajuurta, mutta sävyt karkaavat tällä kertaa myös kauhuun.
Verrokeiksi käyvät Lon Chaneyn monet varhaiset kontribuutiot, Sodankylässäkin nähty ja Victor Hugon tekstiin perustuva Paul Lenin Nauruihminen (1928), Georges Franjun myöhäisempi Silmät ilman kasvoja (1960) ja muun muassa Alexandre Dumas vanhemman kirjallisesti käsittelemä Rautanaamio-aihe. Nyt ollaan kuitenkin kaukana hovien hehkusta, kaivospölyn katkerassa katkussa, ja Vanel kertoo perimmäisten asioiden äärelle kurottavan tarinansa kivuliaan suoraan. Debyyttiohjaajan luontaista virtuositeettia (vrt. Charles Laughtonin Räsynukke, 1955) korostaa entisestään tekstiplanssien niukkuus, ja vähät sanatkin ilmestyvät erillisten ruutujen sijaan suoraan kuvien päälle kuin yössä puhjenneet ajatukset. Alkujakson samppanjaa tihkuva kostea riemu taintuu tragedian myötä raskaaksi sielunhämäräksi, haavoitettu makaa punkassaan kuin lannistunut masennuspotilas, ja poliittisen sanoman osalta voi erikseen pohtia, mikä tehtaan rahatalouden rooli on ollut työläismiehen turvallisuuden takaamisessa tai trauman jälkihoidossa.
Teoksen vannoutuneisiin ihailijoihin lukeutui esimerkiksi ranskalaisohjaaja Bertrand Tavernier, jonka mukaan: ”Sen sävyjen vapaus mahdollistaa sekä kauhun että onnen käsittelemisen, aiheen rikkauden, varsinaista kuvaa koskevan kärsivällisyyden, vaateen, rytmin: lyhyesti sanoen elokuvallisen runouden.”
Festivaalilauantain konsertissa elokuvan musiikillisesta tulkinnasta vastaavat Sodankylän yleisön kestosuosikki Cleaning Womenin jäsenet CW03 ja CW04.
Lauri Timonen