Jo neljännen vuoden perinteen mukaisesti Yle Teema esittää kesäohjelmistossaan Sodankylän elokuvajuhlien menneiden vuosien huippunäytteitä sekä johdannoiksi niitä esittelevien pienoisdokumenttien sarjan ko. elokuvien tekijöistä festivaalilla.
Keskiyön auringon juhlien tunnelmiin palaava minidokumenttien kokonaisuus hyödyntää arkistomateriaalia sekä uusia haastatteluja talvelta 2023. Elokuvia yhdistää tällä kertaa suvaitsemattomuuden ja sodan teema. Mukana vaikuttaa myös elokuvantekijäperheiden lisäteema – joka on keskeisemmässä roolissa KAVI:n perinteisessä yhteistyösarjassamme (ks. seuraava aukeama). Haastateltavina ovat mm. Taru Mäkelä, Antti Alanen, Kristiina Haataja ja Mika Kaurismäki. Sarjan on ohjannut Heikki Kujanpää.
”Sodankylän parhaat” on nähtävissä Yle Teemalla tiistai- ja lauantai-iltaisin 6.–17.6.2023. Minidokumentit ovat nähtävissä Yle Areenassa 5.6. alkaen. Areenasta löytyvät ”Sodankylän parhaat” -linkistä myös dokumenttisarjan edelliskauden jaksot (ohj. Heikki Kujanpää).
VALKOINEN KOIRA
(White Dog, Yhdysvallat, 1982 ohj. Samuel Fuller)
Sodankylän aloitusfestivaalin 1986 isähahmon Samuel Fullerin kolmanneksi viimeinen pitkä ohjaustyö Valkoinen koira on jännitys- ja kauhuaineksiakin sisältävä kuvaus rasistiseksi kasvatetusta tappajakoirasta. Elokuva kysyy, onko mahdollista, että ihonväriin liittyvät asenteet ovat opittuja.
Nuori näyttelijänalku Julie ottaa loukkaantuneen, hänet raiskaukselta pelastaneen saksanpaimenkoiran hoteisiinsa. Kun koiran todellinen luonne paljastuu ja se saadaan koulutukseen, elokuvan päähenkilöksi muuttuu Paul Winfieldin tulkitsema musta eläinkouluttaja Keys. Fuller kertoo tosipohjaisen tarinan paitsi iskevästi, myös ajatuksia herättävästi – vaikka Hollywoodin genre-elokuvien miehenä hyödyntää niille tyypillisiä, usein liioittelevia tykötarpeita.
Valkoinen koira on lämpimyydestään huolimatta pessimistinen elokuva; se käsittelee rasismia metaforatasolla, hämmentävästi, absurdistikin. Fuller ei tarjoa opetuksia. Hänet nähdään pienessä näyttelijänroolissakin, ohjaajan osassa. Sodankylässä mukana ollut vaimo Christa Lange esittää sairaanhoitajaa ja heidän tyttärensä, Sodankylässä 2014 vieraillut Samantha pientä Helen-tyttöä.
Levittäjäyhtiö ei uskaltanut panna Valkoista koiraa Yhdysvalloissa koskaan kunnolla ohjelmistoon, kun mustien kansalaisliike uhkasi esityksiä boikotilla – ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten vuoksi. Siitä huolimatta, että tuskin kukaan ”vanhan Hollywoodin” ohjaaja oli käsitellyt rasismia tuotannossaan niin paljon kuin Samuel Fuller. (TM)
Katsottavissa Yle Areenassa 6.6.–3.9.2023.
TÄHTIKIRKAS YÖ
(La notte di San Lorenzo, Italia, 1982 ohj. Paolo & Vittorio Taviani)
Ainutlaatuisessa sotaelokuvassa Tähtikirkas yö italialaiset mestariveljekset Paolo (Sodankylässä 2000) ja Vittorio Taviani palaavat varhaisnuoruutensa kesän 1944 tapahtumiin syntymäkaupunkinsa San Miniaton ympärillä, lähellä Firenzeä.
Vaikka teos kumpuaa italialaisen neorealismin, muun muassa veljesten ohjaajaesikuvan Roberto Rossellinin perinnöstä, fantasianomaiset ainekset synnyttävät erilaisen sotaelokuvan. Tavianit kykenevät yhdistämään kipeät kollektiiviset muistot kansantarustoon. Alussa ja lopussa ollaan nykypäivässä: äiti kertoo tyttärelleen, että jos Pyhän Lorenzon eli Laurin päivän yönä näkee tähdenlennon, voi tehdä toivomuksen, joka toteutuu.
Takaumassa siirrytään äidin lapsuuteen, jolloin hän kuusivuotiaana pakenee pikkukaupungin asukkaiden kanssa kodeistaan. Pakolaiset joutuvat kokemaan kovia, mutta brutaalienkin kohtausten vastapainoksi Tavianit lähestyvät tapahtumia hellyttävästi ja aistillisesti, humoristisestikin. Lapsista kaikki on kiehtovaa; vesimeloni synnyttää vertauskuvallisen rakastelukohtauksen; tunteensa salanneet ikäihmiset viettävät yhteisen yön.
Tähtikirkasta yötä voisi sanoa jopa rakastettavaksi sotaelokuvaksi. Vaikka Paolo ja Vittorio Taviani ovat uskollisia kaoottisille, sisällisotamaisille tapahtumille, he onnistuvat siinä, mikä latinalaisen Amerikan usein samaa yrittäneille elokuvantekijöille tuntuu olevan mahdotonta: kertomaan todellisuudesta taianomaisesti, ”maagisen realismin” keinoin. (TM)
Katsottavissa Yle Areenassa 10.6.–8.8.2023.
KELLO 5 ILTAPÄIVÄLLÄ
(Panj é asr, Iran, Ranska, Afganistan, 2003, ohj. Samira Makhmalbaf)
Federico Garcia Lorcan runon mukaan nimetyssä kolmannessa pitkässä elokuvassaan Kello 5 iltapäivällä nuori iranilaisohjaaja Samira Makhmalbaf (Sodankylässä 2009) on siirtynyt köyhäksi ja takapajuiseksi muuttuneeseen Afganistaniin, maan 2000-luvun alun kriisialueille. Hän selvittää naisen asemaa silloisessa tilanteessa, kun talibanien hallinnosta oli saatu voitto, joka nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, on osoittautunut traagisen väliaikaiseksi. Makhmalbafin elokuvan sekasorron keskellä koulut on kuitenkin avattu jälleen myös tytöille. Kabulin raunioiden keskellä seuraamme Noqrehia, joka kampanjoi päättäväisesti sukupuolensa hyväksi: tämän koulutytön vakaumuksen mukaan hänestä pitää tulla – Pakistanin Benazir Bhutton malliin – maan seuraava presidentti.
Iranilaisen perinteen mukaisesti Makhmalbaf on luontojaan visuaalinen runoilija. Vuorten, talojen ja holvien huimaavaa korkeutta vastaan asettuvat elokuvassa vaikuttavasti ruskeat kadunrähjät ja niillä sateenvarjoarmeijan alla vellova naismeri sinisten burkhiensa peittämänä.
Makhmalbafin tuolloin vain 14-vuotiaan Hana-siskon valmistamassa seurantadokumentissa Hulluuden ilo nähdään, kuinka Samira käytti aikaa päähenkilön etsimiseen – eikä turhaan: Nogrehia esittävällä Agheleh Rezaiella on todella mieleenpainuvat kasvot. Runsaissa lähikuvissa hänen idealismiaan ja optimismiaan vastaan asettuvat fundamentalisti-isän ennakkoluuloihin kivettyneet ilmeet. (TM)
Yle Teemalla 13.6.
ILMESTYSKIRJA. NYT – FINAL CUT
(Apocalypse Now – Final Cut, Yhdysvallat, 1979/2019, ohj, Francis Ford Coppola)
Kummisetä-trilogian ohella Francis Ford Coppolan (Sodankylässä 2002) uran toinen jo valmiiksi saatu suurhanke on 1970-luvun lopun Ilmestyskirja. Nyt. Teos on ”enemmän kuin elokuva” – niitä elokuvahistorian tapauksia, joiden tekovaiheetkin ovat legendaa.
Kymmenen vuoden tuotantoprosessissa Coppolan rahat ja terveyden vienyt (kuten dokumentoitu elokuvassa Pimeyden sydämet: Elokuvantekijän ilmestyskirja, 1991, ohjaajana mm. vaimo Eleanor Coppola) sotaeepos Aasian viidakoissa pohjautuu elokuvantekijöitä usein inspiroineeseen Joseph Conradin romaaniin Pimeyden sydän. Lopputulos on yhtä mielipuolisen surrealistinen matka tuntemattomaan kuin Yhdysvaltain Vietnamin-seikkailu.
Jos italialaisvelho Vittorio Storaron loisteliaasti kuvaama Ilmestyskirja oli jo alkuperäisenä versiona megaspektaakkeli, niin Coppola pani reippaasti paremmaksi: ensin vuoden 2001 yli kolmituntisella Redux-laitoksella ja 50-vuotisjuhliin 2019 nyt Suomen tv-ensi-iltansa saavalla, varttia lyhyemmällä ”lopullisella” versiolla. Lisäyksistä tärkeimmät olivat kaiken järjettömyyttä korostava Playboy-tyttöjakso taifuunin keskellä ja suvantokohtaus vanhalla ranskalaisten kumiplantaasilla.
Näyttelijöistä Robert Duvall riehuu ikimuistoisen fanaattisena napalmsurffaajana ja Dennis Hopper haahuilee viidakossa huumehöyryissä. Kaiken huippuna örisee pöhöttynyt Marlon Brando, jonka näyttelemää sekopäistä eversti Kurtzia Martin Sheenin tulkitsema kapteeni Willard jäljittää Kamputsea-joen uumenista. Pahuuden ytimessä väijyy totaalinen kauhu, loppu – ”The End”, kuten The Doors laulaa. (TM)
Katsottavissa Yle Areenassa 17.6.–31.7.2023.