Sodankylän elokuvajuhlat ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) jatkavat vuonna 2021 alkanutta yhteistyösarjaa ”Suomalainen elokuva 90 vuotta sitten”, jolla nostetaan esille kotimaisen elokuvan historiaa vuosi kerrallaan.
- Meidän poikamme ilmassa – me maassa, ohj. Erkki Karu
- Siltalan Pehtoori, ohj. Risto Orko
- Minä ja ministeri, ohj. Risto Orko
- Helsingin kuuluisin liikemies, ohj. Valentin Vaala
Jättiläisten sota alkaa
Armon vuonna 1934 kotimaisen elokuvan kenttä oli asetellut palikkansa paikoilleen. Edellisenä vuonna itse perustamansa Suomi-Filmin kanssa riitaantunut pioneeri Erkki Karu perusti kilpailevan puljun, joka sai nimekseen Suomen Filmiteollisuus (SF). Näin vuotta 1934 voi oikeutetusti pitää studioelokuvan kulta-ajan alkuna: kaksi keskeistä titaania, toistensa kanssa kansan suosiosta painivaa elokuvatehdasta jyskyttivät nälkäisinä, valmiina haastamaan toisensa ja luomaan satojen elokuvien kulttuuriperinnön, joka seuraavien vuosikymmenten aikana esitti keskeisiä argumentteja ja näkemyksiä siitä, mitä suomalaisuus on. Kahden goljatin kurottuessa kohti pilviä kasvoi myös tuotantomäärä nopeasti. Vuosi 1934 kuudella elokuvallaan, joista neljä on säilynyt, ei ollut vielä mitään.
Karu otti pelinavauksella tiukan (tai karun?) linjan, kun SF:n ensimmäinen elokuva toimi päätöksenä Erkin edellisessä yhtiössä aloittamalle, sangen suositulle Meidän poikamme -trilogialle. 
Hassusti nimetty Meidän poikamme ilmassa – me maassa sisältää elementtejä melkeinpä kaikista tuolloin tiedossa olleista filmigenreistä. Siinä on romanssia ja komiikkaa, mutta myös tiukkaa toimintaa ja aikalaisiin varmasti vedonnutta ilmakuvausta. Ajoittain se pyrkii lähes dokumentaariseen otteeseen. Lentäjäsankaria tulkitsee Joel Rinne, joka myös esittää hartaan toivomuksen yleisölle, että seuraavatkin polvet lähtevät valloittamaan ilmoja isänmaan nimiin. Kansallisten armeijoiden tehokkuutta juhlistanut propaganda kukki samana vuonna myös muiden maiden filmituotannossa, aivan kuin me olisimme valmistautuneet johonkin suureen konfliktiin.
Kuten Frank Sinatra myöhemmin totesi, on paras kosto massiivinen menestys. Tämän tiesi myös Suomi-Filmin pomoksi vuoden sisään noussut Risto Orko, joka reagoi Karun lähtöön tekemällä siihen mennessä menestyneimmän suomalaiselokuvan. Agraarisessa yhteiskunnassa maaseutuelämää romantisoinut Jalmari Rinteen ja Hanna Tainin tähdittämä Siltalan pehtoori keräsi lähes miljoona katsojaa ja asetti riman kaikille tuleville hiteille. Siinä näkyy, kuinka suomalaisen elokuvan pääpaino pysyi edellisvuoden tapaan kepeissä komedioissa, jotka soivat epävarmassa, väkivaltaisessa ja arvaamattomassa maailmassa katsojille turvan ja viattoman ilon tunteita. Orkon toinen farssi Minä ja ministeri (1934) keskittyy puolestaan pääkaupungin eliitin svengaavaan seuraelämään: maskuliinista ja feminiinistä elämänsfääriä erittelemällä se kutoo hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä sukupuolirooleista ja pyrkii luomaan ymmärrystä ihmisten välille. Tekele todisti myös Ansa Ikosen valkokangasdebyytin.
Vuoden parhaan elokuvan ohjasi (jo tuttuun tapaan) Valentin Vaala, jonka hivenen hidaskulkuinen mutta historiallisena dokumenttina hurmaava Helsingin kuuluisin liikemies (1934) hioo komediamaakarin kykyjä äänielokuvan mediumiin. Sympaattisesti se kuvaa maalta kaupunkiin saapuvaa kansanosaa, nuoren kansakunnan pääkaupunkia ja sykähdyttävänä lavastettuna tilana Aku Korhosen omistamaa kauppaa, josta katsoja voi bongailla vanhan ajan tuotemerkkejä. Kameran edessä nähdään verraton Matti Jurva, vielä kakkosviulua soittava Tauno Palo sekä lumoava Regina Linnanheimo. Näissä hetkissä studiokauden kaunein aamu sarastaa jo kirkkaana.
Topi E. Timonen
Vuoden 1934 lyhytelokuvia
Edellisvuosien dokumenttisadosta poiketen vuosi 1934 ei tarjoa sotilasparaateja tai valtiovieraita, tosin Suomi-Filmi katsauksessa esiintyy presidentti Svinhufvud. Mutta sitä tai sukevalaista tukinuittoa kuvaavaa metsätalouselokuvaa lukuun ottamatta on viimeinkin aika nauttia. Elokuvassa Halki Itämeren Suomeen seurataan laivamatkaa Stettinistä Helsinkiin ja sieltä edelleen Tallinnaan. Elegantisti pukeutuneet turistit lepäävät, pelaavat kansipelejä ja laittavat jopa tanssiksi. Muutenkin meri ja matkustaminen ovat elokuvissa esillä; Helsinki on Itämeren helmi.
Munkkiniemen Golf Casinolla kuvatuissa missikisoissa helsinkiläinen elämänmuoto saavuttaa mondeenit mittasuhteet. Neidit tupakoivat terassipöydässä kuin Pariisissa konsanaan (Ester Toivonen, vuoden 1934 Miss Eurooppa ja tuleva filmitähti, mainostaa tulitikkujen tuulensuojusta). Miss Suomeksi kruunataan Anna-Lisa Fahler. Matkustaminen, mainokset ja missit – moderni markkinatalous muuttaa maailmaa vastustamattomalla voimallaan, kenties enemmän kuin mitkään poliittiset päätökset.
Visuaalisesti vaikuttavin vuoden 1934 dokumenteista lienee helsinkiläisestä talvenvietosta kertova Olipa kerran talvi – ja lunta. Kaikki tuntuu todellakin sadulta, tai unelta. Merijää murtuu Tarmon edessä ja uhkarohkean lähelle pakkautunut yleisö seuraa sitä kuin seremoniaa. Porot vetävät hiihtäjiä, avantouimari lekottelee jäisen altaansa reunalla, Alppilassa hypätään mäkeä pareittain. 
Pakkasessa on aina jotain surrealistista.
Mutta jos on Helsinki, täytyy olla myös Tampere.
Elokuvassa Tamperetta kiertämässä luodaan katsaus teollisuuskaupungin kiireiseen elämään, kuvataan tehdasrakennuksia ja uuden rautatieaseman perustusten kaivamista. Väliin kamera pysähtyy seuraamaan pullasorsien ruokailua Tammerkoskessa, sitten kuvataan taas tehtaapiippuja. On leikkauksen synnyttämä vaikutelma sitten tahaton tai tahallinen, mieleen se painuu joka tapauksessa. Tuntuu siltä, että tarjotut leivänmurut organisoivat sekä sorsien että kaupunkilaisten liikettä. Ja kinosilmän korkeudelta kumpikin näyttää lähes runolliselta.
Veli-Matti Huhta