Alfonso Cuarón syntyi Mexico Cityssä lääkäri-isän ja biokemistiäidin perheeseen, luki ennen elokuvaopintojaan yliopistolla filosofiaa ja hankki ammatilliset kannuksensa 80-luvun tv-töillä ja lyhytelokuvilla. Täyspitkä valkokangasdebyytti, Suomen televisiossa Kaikkien kanssa, kaiken aikaa -nimellä esitetty hervoton seksi- ja säntäilykomedia Sólo con tu pareja (1991) kertoo punkasta toiseen hyppivästä naistenmiehestä, jonka eräs kumppani uskottelee saaneen AIDS-tartunnan. Hollywood-screwball-kohelluksen hengessä perinnetietoisesti toteutettu, Chaplinin Hongkongin kreivittären (1967) tavoin huoneesta – ja ikkunasta – toiseen porhaltava, levottomassa hirtehisessä hysteerisyydessään Almodóvarin Naisia hermoromahduksen partaallakin (1988) muistuttava teos kasvoi huomattavaksi kansalliseksi hitiksi ja herätti myös Sydney Pollackin huomion.
Amerikan valloitus käynnistyi Frances Hodgson Burnettin romaaniin (1905) perustuvan rakastetun Shirley Temple -klassikon uusintaversiolla, huikeita visuaalisia näkyjä sisältävällä Pikku prinsessalla (1995). Seuraava ohjaus, Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden (1860–1861) Floridan vesille ja New Yorkin taidemaailmaan modernisoitu sovitus (1998) sai ristiriitaisemman vastaanoton, jäi mediahuomiossa samankaltaisia juoniaineksia hyödyntäneen Titanicin (1997) varjoon eikä ilmeisesti kuulu myöskään Cuarónin omiin suosikkeihin, vaikka Dickensin sijaan ennemminkin Fitzgeraldin Kultahatun (1925) mieleen tuova teos sisältääkin Gwyneth Paltrow’n luontaisen lumovoiman lisäksi Anne Bancroftin ja Robert De Niron suvereenit sivuosasuoritukset.
Cuarón palasi synnyinseuduilleen ja löysi itsensä uudelleen kansainvälisen läpimurron sinetöineellä roisin piiloviisaalla tie-elokuvalla Ja äitiäs kans (2001). Menestys takasi paikan kansainvälisen welho-franchisen kolmannen osan Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004) ohjaajana, johon Cuarónin aiemminkin väläyttämät maagiset kosketukset täydellisesti tangeerasivat. Jatko on ollut huimaa liitoa, ja käsityöläisyytensä monipuolisuudessa renessanssihahmoa lähestyvän ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-kuvaaja-leikkaajan palkintokaappi muistuttanee tätä nykyä kokoluokaltaan keskikokoista jäähallia, sillä kansainvälisiä pystejä ja ehdokkuuksia on kertynyt useita satoja. Esimerkiksi Oscar-ehdokkuuksia löytyy sekä tuottajana, käsikirjoittajana että leikkaajana ja voittojakin peräti neljä: paras ohjaus ja leikkaus (Gravity, 2013), paras ohjaus ja kuvaus (Roma, 2018). Tuottajana Cuarónin krediitteihin kuuluvat muun muassa Guillermo del Toron Pan’s Labyrinth (2006), Alejandro G. Iñárritun Biutiful (2010) ja Alice Rohrwacherin lyhytelokuva The Pupils (2022), jonka musiikista vastaa festivaalimme kestosuosikki, Cleaning Women -yhtye. Sen verran vaikuttavaa Cuarónin, del Toron, Iñárritun ja kolme parhaan kuvaajan Oscaria putkeen vuosina 2013–2015 pokanneen Emmanuel Lubezkin työjälki on ollut, että täydellä syyllä voi puhua Meksikon uudesta vallankumouksesta.
Olennaista Cuarónin taiteessa eivät kuitenkaan ole ulkoiset meriitit, vaan syvä elokuvallisuus ja töistä läpi linjan leiskuva rakkaus lajiin. Kaikki hänen pitkät elokuvansa ovat, ikään kuin Louis Mallen valintoja muistuttaen, keskenään täysin erilaisia; uutislähetysten brutaaleja rintamaotoksia paikoin jäljittelevä Ihmisen pojat (2006) synkkä dystopia ja angstinen kristillinen allegoria; ylevän avara Gravity villiintynyt, painovoimaa nimensä mukaisesti uhmaavan, suuntien rajattomuudesta nautiskelevan kameran, nerokkaan äänisuunnittelun ja trillerimäisten staccato-iskujen merkitsemä modernin elokuvakerronnan helmi; sielukas, mustavalkoinen, kaikesta ulkoisesta briljeerauksesta riisuttu Roma intiimi paluu perinteisemmän filmitaiteen ja ohjaajan lapsuusmuistojen alkulähteille.
Toivotamme meksikolaismestarin lämpimästi tervetulleeksi!
Lauri Timonen