Eurooppalaisen auteur-perinteen viimeisiin oikeisiin edustajiin kuuluva ohjaaja-käsikirjoittaja Leos Carax (Alex Christophe Dupont) syntyi 22. marraskuuta 1960 Suresnesissa, Pariisin läntisellä esikaupunkialueella, kahden journalistin – ranskalaisen isän ja amerikkalaisen äidin – lapsena. Itsekin kriitikonuraa luoneen Caraxin – taiteilijanimi on anagrammi sanoista ”Alex” ja ”Oscar” – ensimmäinen lyhytelokuva Strangulation Blues valmistui 1980, ja mustavalkoisena kuvattu esikoispitkä Boy Meets Girl (1984) nostatti neljää vuotta myöhemmin ansaittuja aaltoja. Tulevan luottonäyttelijä Denis Lavantin ja Mireille Perrierin tulkitsema alakuloinen rakkaustarina sisältää Godardin ja Truffaut’n suuntiin suoritettujen hatunnostojen ohella useita Caraxin taiteen olennaisia tunnusmerkkejä: eleiden kauneutta, romanttista kaaosta, intuitiivisen mielikuvituksellista fyysisyyttä, melankolista vaeltelua ohjaajan sielunmaisemaksi kasvavilla Seinen öisillä rannoilla ja silloilla, adrenaliinin humahdusten merkitsemää nykivää lyyrisyyttä, muotosäännöt rikkovaa odottamattomuutta ja hallusinatorista, surrealismiin nojaavaa kuvastoa…
Nimensä Rimbaudin runosta lainannut Levoton veri (1986) merkitsi lopullista läpimurtoa ja kasvaa Caraxille ominaiseksi omalakiseksi, raadollisromanttiseksi genrekollaasiksi. Yhtä herkän vimmainen, ehdoton ja omapäinen on aikuisten julmaksi saduksi laveneva Pont-Neufin rakastavaiset (1991), joka sai tuoreeltaan niskaansa kohtuuttomat määrät rapaa muun muassa ciminolaiseksi arvuutellusta, ranskalaislehdistön myyttisiin mittasuhteisiin kohottamasta budjetistaan. 80-lukulaisen Cinéma du look -liikkeen edustajaksi yhdessä Luc Bessonin ja Jean-Jacques Beineix’n kanssa liitetyn Caraxin vaikutteita voi arvailla Robert Bressonin samaiselle sillalle sijoittamasta Neljästä yöstä Pariisissa (1971) aina Jean Vigon L’Atalanteen (1934), eivätkä Titanicin (1997) keulassa (loppukohtauksen suorana toisintona) poseeraavat Jack ja Rose taikka Uma Thurmanin Juliette Binochen hahmon tavoin Kill Billissä (2003–2004) käyttämä kirkkaan keltainen takki liene päinvastaisen kulttuurinvaihdon merkeissä suinkaan sattumaa.
Pitkistä tauoistaan tunnetun taiteilijan seuraava ohjaus, Herman Melvillen Pierre: or, The Ambiguities -romaanin (1852) rosoinen sovitus Pola X (1999) toimii jonkinlaisena yksityisenä puhdistautumisrituaalina – Evelyn Waugh’n Menneen maailman (1945) ja Jacques Rivetten urbaanien lautapelien cyberpunk-hybridinä. Ensiotoksissa räjähtelevät hautausmaat vaikuttavat esittävän sanattoman kysymyksen – voiko kuolleet tappaa uudelleen? – ja metatasolla aavetarinan tuntua syventää molempien pääosanesittäjien varhainen poismeno.
Carax otti jälleen aikansa, ohjasi lyhytelokuvia ja Sans titren (1997) kaltaisia godardilaisia postikortteja, musiikkivideoita Carla Brunille (2002–2003) ja New Orderille (2005) sekä sissityyliin toteutetun episodin portmanteau-elokuva Tokyoon! (2008). Viimemainittu esittelee meille Denis Lavantin uskomattoman, ”pyhien petojen” sarjaan kuuluvan akrobaattisanarkistisen luomuksen, suurkaupunkia terrorisoivan Mr. Merden. Vihreään pukuun sonnustautunut, viemäreissä asuva Chaplinin kulkurin pimeä puoli on nerokas yhdistelmä teini-ikäistä mutanttininjakilpikonnaa, Tohtori Cordelierin testamentin (1959) sadistista mutta lanteiltaan letkeää Opalea, vainottua Godzillaa, hedonistista Kuningas Ubua ja piinattua Jeesus Kristusta. Hahmo tekee paluun myös osana 2000-luvun mestarisaavutuksiin millä tahansa mittarilla kuuluvaa Holy Motorsia (2012).
Caraxin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, musikaalin ja rock-oopperan lajeja yhdistelevä, kulttibändi Sparksin kanssa toteutettu lennokas Annette (2021) aukoo jälleen tuntemattomia ovia, mutta osuu samalla ovelasti aiempien teosten universumeihin. Viimeisin ohjaus, 41-minuuttinen It’s Not Me (2024) sai tänä keväänä ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla.
Leos Carax on signaalejaan selittelemätön näkyjen näkijä ja sukupolvensa suurin ranskalainen elokuvataiteilija, joka ei ole suostunut koskaan unohtamaan, että kamerakynä keksittiin runoutta varten. Kun kaksi nikotiinilaastaria (legendan mukaan) jo valmiiksi kaulaansa kiinnittänyt ketjutupakoiva maestro sytyttää seuraavan savukkeensa, alkavat tulikärjen lisäksi hehkua myös projektorien lamput, kosmiset valkokankaat ja katsojien mielikuvitus!
Lauri Timonen