Pitkän linjan brittiohjaaja Julien Temple kertoi aamukeskustelussa käyneensä vielä myöhään edellisenä yönä elokuvansa esityksessä, kun aamulla hotellin ulkopuolella ollut rakennustyö oli herättänyt hänet. Väsyneisyyttä ei kuitenkaan huomannut ohjaajan muistellessa omaa historiaansa elokuvantekijänä erityisesti brittimusiikin parissa.
Lapsena Temple ei juurikaan katsonut elokuvia. Hän muistaa, kuinka hän arkkitehtiopiskelijana näki Jean-Luc Godardin Sen täytyi tapahtua (Le mépris, 1963), eikä ymmärtänyt siitä mitään. Temple joutui katsomaan elokuvan kuusi kertaa, ennen kuin koki päässeensä kärryille. Tästä hänelle kehittyi tapa katsoa paljon elokuvia. Samoihin aikoihin hän näki omien sanojensa mukaan hänen tajuntansa räjäyttäneen Jean Vigon L’Atalanten (1934). Temple vuokrasi elokuvasta 16 mm printin, jonka hän vahingossa pudotti jokeen, ja jota hänen piti jälkikäteen kuivattaa. “Tutkin siitä jokaisen ruudun. Elokuva lieni kooltaan isompi kun palautin sen”, hän kertoo.
Vastakulttuuripiireissä pyöriminen tutustutti Templen Sex Pistolsin ja The Clashin muusikoihin ennen näiden läpimurtoa. Temple kuvasi kummankin alkuaikoja, ennen kuin nousevien punk-yhtyeiden kilpailevat managerit käskivät tehdä bändien välillä valinnan. Temple valitsi The Sex Pistolsin, mikä herätti The Clashissä vuosiksi katkeruutta.
Templen elokuvakoulusta valmistumisen aikoihin Sex Pistols oli noussut jo niin isoksi ilmiöksi, että manageri Malcolm McLaren kaavaili yhtyeestä tehtävän elokuvaa. Temple siis aloitti ohjaajauransa elokuvaohjaaja Russ Meyerin apulaisena. “Häntä ei punk kiinnostanut. Kun hän kiersi klubeilla, hän kysyi vain missä ovat isotissiset tytöt”, Temple muistelee eksploitaatioelokuvien pitkän linjan tekijää.
McLarenin idea oli ottaa vastakulttuuria edustava henkilö ohjaamaan elokuva, mutta lopulta Korean sodan veteraani Meyerilla tuli mitta täyteen punkkareiden sekoilusta. Elokuvaa varten kuvatusta materiaalista Temple koosti elokuvan The Great Rock ‘n Roll Swindle (1980). “Siitä tuli kooste eri mediamateriaaleja, mutta sehän heijastaa punkin estetiikkaa, eli sitä että noukitaan sitä mitä sattuu.”
Tämä ei jäänyt ainoaksi kosketukseksi aiheeseen, sillä kyseessä oli tarkoituksellisen harhaanjohtava ja faktoja sekoittava teos. Temple arvioi tehneensä Sex Pistolsista 20 elokuvaa, joista kuusi on musiikkivideon mittaa pidempiä. Selkeimmin yhtyeen tarinan kertoo dokumentti The Filth and the Fury (2000).
Ura ei kuitenkaan urjennut pelkästä läheisyydestä aikansa kohuyhtyeeseen.
“(Heavy metal -yhtye) Judas Priest oli aluksi ainoa, joka kysyi minua musiikkivideoidensa ohjaajaksi. Minusta he olivat komediayhtye, joten tein heille komediallisia musiikkivideoita.”
Hiljakseen mainetta alkoi kuitenkin kertyä, ja Temple ohjasi videoita niin The Rolling Stonesille, David Bowielle, The Kinksille kuin Neil Youngille. Youngin video pilkkasi korporaatioita, joten MTV kielsi sen sponsoreidensa suojelemiseksi. “Se voitti silti kanavan palkintogaalassa parhaan videon palkinnon, vaikka sitä ei voitu edes näyttää”, Temple myhäilee.
Pitkään musiikkivideoiden kanssa työskentely oli luonut Templelle viha-rakkaussuhteen alaan, joten hän palasi Englantiin ohjaamaan kaksi fiktioelokuvaa, jotka perustuivat hänen idoleihinsa. Elokuvaohjaajasta kertova Vigo valmistui vuonna 1998 ja kirjailija Samuel Colleridgestä kertova Pandaemonium vuonna 2000. Elokuva sai Yhdysvaltain ensi-iltansa heti syyskuussa 2001. “Tyhjät elokuvateatterit ovat elämäni tarina”, Temple huokaa.
Lontooseen palattuaan hän sai paikattua myös välinsä The Clashin johtomiehen Joe Strummerin kanssa, kun tämä ilmaantui hänen puutarhajuhliinsa. Strummerilla oli tapa sytyttää pimeän tultua nuotio, jonka ympärille keräännyttiin keskustelemaan ja musisoimaan. Strummer kuoli äkisti vuonna 2001.
“Tein hänestä elokuvan, josta tuli kuin valvojaiset. Siinäkin keräännytään muistelemaan nuotion ympärille”. Temple pitää kokoontumisia kokon äärellä tavallaan Joen viimeisenä taideteoksena. “Hän oli maaginen persoona.”
Lopulta kysymykseen “minkä elokuvan ottaisi autiosaarelle”, Temple poimii Luis Bunuelin satiirin Tuhon enkeli vuodelta 1962, sillä siinäkin jumahdetaan yhteen paikkaan, josta ei voi poistua. “Olisi tosin mukava saada vaikka koko Criterion Collection mukaan”, hän haaveilee.