Ensimmäinen elokuva, jonka ohjaaja Athina Rachel Tsangari muistaa katsoneensa, oli Jean Jacques Cousteaun luontodokumentti. Tsangari arvelee elokuvan tehneen häneen lähtemättömän vaikutuksen, sillä hän rakastaa yhä luontodokumentteja ja niiden rauhoittavia miesjuontajaääniä.
Hän vietti lapsuuden kesiä ystäviensä kanssa kotikaupunkinsa ulkoilmaelokuvanäytöksissä katsoen muun muassa Pier Paolo Pasolinin teoksia. Vielä nuoruudessaan hän ei haaveillut elokuva-alalla työskentelemisestä.
“Tyttönä tai nuorena naisena Kreikassa olisi ollut aivan tieteisfiktiota ajatella, että itsestä voisi tulla elokuvaohjaaja”, Tsangari sanoo.
Tsangari opiskeli kreikkalaisessa yliopistossa kirjallisuutta, teatteritiedettä ja filosofiaa. Hän kertoo järjestäneensä protesteja ja olleensa mukana marxilaisessa vasemmistoliikkeessä 15-vuotiaasta saakka. Tsangari koki Kreikan ja sen taidealan ilmapiirin rajoittavaksi, ja haki opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Hän löysi New Yorkissa ja Texasin Austinissa opiskellessaan uuden intohimon elokuvien tekemistä kohtaan.
“Kun tein lopputyötäni New Yorkissa, kamera oli kuin osa kehoani, en voinut irrottautua siitä hetkeksikään, en voinut elää ilman sitä.”
Tsangari kertoo oppineensa myös paljon tuottamisesta Yhdysvalloissa. Julkisen rahoituksen puuttuessa lähes täysin, täytyi indie-elokuvia tuottaessa ja elokuvafestivaaleja järjestäessä olla kekseliäs ja säästeliäs.
Kun Tsangari ei saanut pidennettyä oleskelulupaansa Yhdysvalloissa, hän palasi Kreikkaan. Tsangari sai töitä Ateenan olympialaisten avajaisseremoniassa, jonka visuaaliseksi johtajaksi oli palkattu Giórgos Lánthimos. Työpari löysi yhteisen sävelen, ja heitä yhdisti muun muassa tausta kokeellisessa teatterissa. Tsangari tuotti Lánthimosin ohjaamat elokuvat Kinetta (2005) ja Dogtooth (2009).
Tsangarista tuli elokuvateoreetikkojen mukaan osa uutta postmodernia suuntausta, joka nimettiin ‘Kreikkalaiseksi oudoksi aalloksi’.
“Elokuvakriitikoilla ja -historioitsijoilla on tapana tehdä taksonomiaa, mutta samalla latistaa elokuvia. Emme nähneet itseämme minkään aallon edustajana, vaikka läsnä oli tietynlainen zeitgeist ja otimme toisiltamme vaikutteita. Nimitys on valitettava, en pidä siitä.”
Tsangari kertoo olevansa iloinen muutoksesta, jonka hän on nähnyt Kreikan elokuva-alalla. Hän kertoo yhä useamman tuottajan olevan nainen, ja kokee osaltaan olleensa tuotantoyhtiönsä kautta kasvattamassa uutta naiselokuvatekijöiden sukupolvea.
Tsangari haluaa välttää dogmaattisuutta ohjaustyössään. Hän kertoo metodinsa olevan teatterinomainen, ja elokuvan kohtauksia työstetään ja harjoitellaan pitkään kollektiivisena työryhmänä.
“Kyse ei ole ainoastaan siitä että tekisimme yhteistyötä, vaan työryhmästä tulee todella yksi organismi, kuin kokonaan uusi eläin”, hän sanoo.