Ensimmäinen elokuva, jonka ohjaaja ja kirjailija Chris Petit muistaa nähneensä, oli musikaalielokuva Hans Christian Andersen (1952). Hän muistelee halunneensa poistua elokuvasta kesken kaiken, koska ei lapsena pitänyt pääosan esittäjä Danny Kayesta.
Petit aloitti uransa lontoolaisen Time Out -kulttuurilehden mainosmyyjänä, josta hän eteni kirjoittamaan lehden elokuva-arvosteluja. Petit arvelee saaneensa mahdollisuuden elokuvakriitikkona, koska osasi konekirjoitusta. Tuolloin miehelle harvinaisen taidon hän oli oppinut äidiltään.
Petit tutustui Lontooseen uudella tavalla kiertäessään lähiöalueiden pieniä elokuvateattereita.
“Time Out oli tuohon aikaan kuin kulttuuriraamattu niille, jotka halusivat tuntea Lontoota. Se oli tyyliltään iskevä. Sen arvostelut olivat jyrkkiä, mikä suututti monia.”
Myöhemmin Petit sai rahoituksen käsikirjoitukseen, josta syntyi hänen esikoisohjauksensa Radio On (1979). Automatkaa Lontoosta Bristoliin seuraava elokuva on noussut kulttimaineeseen erityisesti onnistuneen kuvauksen ja soundtrackin vuoksi.
“Elokuvassa oli vain vähän näyttelijäntyötä tai dialogia, joten elokuvan tyyli johti siihen että tein hyvin vähän sitä mitä yleisesti pidetään ohjaamisena.”
Kuvaaja Martin Schäferin kanssa näkemykset osuivat yksiin. Schäfer linjasi jo ennen kuvauksia: ei liikaa erilaisia linssejä, ja ehdottomasti ei zoom-linssejä.
Petit ei kuvaile taiteilijauraansa menestystarina, vaan pikemminkin sarjana umpikujia.
Lukuisia romaaneja julkaissut Petit sanoo kirjoittaneensa erityisesti niinä aikoina, kun elokuva-ala ei ole tarjonnut hänelle työmahdollisuuksia. Petit kertoo suhteensa työparinsa Ian Sinclairin kanssa alkaneen jaetusta rakkaudesta kirjoihin. Sinclair myi Lontoossa käytettyjä kirjoja, ja hän oli niiden ostaja.
Petitin uusinta elokuvaa D is for Distance edelsi vuosien tauko ohjaustyössä.
Elokuvan keskushenkilö on Louis, Petitin ja elokuvan toisen ohjaajan Emma Matthewsin yhteinen lapsi, joka sairastui 12-vuotiaana epilepsiaan. Kohtaukset olivat pitkittyneitä ja vakavia. Henkilökohtaisen aiheen parissa Petit oli myös uusien mietteiden äärellä siitä, mikä kaikki hänen perheensä elämästä voi olla julkista.
“Emma kuvasi epilepsiakohtauksia, koska lääkärit olivat neuvoneet tekemään niin. Halusimme näyttää sen, mutta meidän oli kysyttävä, missä menee raja, jonka jälkeen alamme käyttää hyväksi kuvamme kohdetta.”
Petit ja Mathews kerryttivät rahaa Louisin tarvitsemiin lääkkeisiin joukkorahoituskampanjalla, jota varten he tekivät lyhyen videon Louisin tilanteesta. Lopulta aiheesta syntyi täyspitkä elokuva. Se käsittelee yhtäältä Louisin lapsuudenmuistoja, joista hän on menettänyt sairautensa takia suuren osan, sekä kulttuurista muistia, jota katsotaan elokuvantekijävanhempien silmin.
Aamukeskustelun lopuksi Petit kertoo elokuvan, jonka hän ottaisi mukaan autiolle saarelle, olevan Gidget Goes Hawaiian (1961), joka on nähty myös Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistossa. Petit mainitsee, ettei ota liian vakavasti erilaisia listauksia kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista.